Lapsentekopeli

Jäikö sinultakin säännöt lukematta?

 

Katselen torstaina kun luokassa tehdään lapsia. Ysiluokkalaiset pelaavat MLL:n legendaarista Lapsentekopeliä, lautapeliä, jossa opetellaan lisääntymään. Minä seuraan kisoja outo tunne rinnassa ja tunnen olevani köyhän naisen Nostradamus. Näen nuo kikattavat kasvot tavaamassa hedelmöityspäiviä kauhun tai toivon sekainen suru silmissään kymmenen vuoden päästä. Tai kahdenkymmenen, laskemassa viimeisiä munasolujaan tai markkina-arvoaan naisten silmissä. Ilmassa on teini-ikäisten huonosti peitettyä hämmennystä ja hilpeää lapsen innostusta peliin. Hitto, tietäisittepä vain, että elämä on saksien kanssa juoksemista, huomaan ajattelevani.

Synkkyyteeni vaikuttanee juuri lukemani HS:n juttu: ”Tahdon lapsen. Mies puuttuu.” Luen alahuuli väpättäeni lauseita kuten:

 

”Sitä oikeaa ei koskaan vaan tullut.”

 

"Pidentyneen nuoruuden hintana on, että lapsenteko voi jäädä kokonaan tai ainakin viime tippaan"

 

ja

 

”Ulkona käydessäni olen kyllä huomannut, että miehille ei ole mitään niin vaarallista kuin yli 35-vuotias lapseton nainen."

 

Näen itseni baaritiskilla heiluttelemassa suomuista häntääni ja sihisemässä. Jos joku onneton matkaani erehtyy on selvää, että parittelen ensin ja puren peniksen irti raukalta jälkikäteen, ja pudotan sen lasipurkkiin, jossa lukee täsmällisellä vanhanpiian kaunokirjoituksella: "Kuivattuja kikkeleitä".

 

En tiennyt olevani hirviö, enkä oikeastaan sitäkään, että miehen pahin painajainen on perhe. Tai sitä että elämäni on pidennettyä nuoruutta, lähinnä ajattelin, että se oli elämää. Jos ulkona käydessä on silmiä joskus kummasti kirveltänyt, se on sitten varmaan ollut se pölly minkä sisällä miehet kulkee.

 

”Nelikymppiset miehet ovat sellaisia usvien prinssejä, heillä on varaa vuosikausien haahuiluun"

 

 Joku tässä kuviossa nyt mättää. Ihan tosissaanko vain naiset kaipaavat elämänkumppania ja lasta? Onko mies vaistojensa ja pippelinsä jatke, joka vain ajautuu tilanteisiin, missä yhtäkkiä ympärille on kasvanut perhe? Otus, joka kulkee elämäänsä usvaa aivoissa ja polttoa kupeissaan. Onko olemassa yksinäisiä miehiä, jotka haluaisivat lapsen, mutta naista ei ole? Niitä, jotka eivät edes voi ”lisätä huulipunaa ja hakea siementä baarista”?

 

Jossain mieleni lämpimässä takataskussa olen vähän elätellyt sellaista ajatusta, ettei mieskään halua olla yksin vain siksi että on mies. Että myös mies haluaa turvaa ja perheen – jopa ennen kuin täyttää sata vuotta. Että joka miehen ultimaaliunelma ei sitten kuitenkaan olisi se Hugh Heffnerin kartano, missä puputytöt rapsuttelee ryppyjä. Ensimmäistä kertaa elämässäni alan ikäänkuin ymmärtämään kuinka iso ääni lähtee meistä ihanista ja vahvoista naisista. Iso ja ehkä vähän pelottava. Ja paljon alleen peittävä.

 

Herään myös ihmettelemään sitä, milloin niinkin luonnollisesta asiasta kuin perheen perustamisesta tuli mahdoton tehtävä ja lapsen saamisesta ihmisen mitta? Koska sitä se on, ei nyt valehdella itsellemme. Jokainen meistä, joka haluaa perheen, on jossain vaiheessa kysynyt itseltään: mitä minussa on vikana? Missä vaiheessa unohdettiin, että ihmiset ovat ihmisiä, niin miehet kuin naiset, eivätkä potentiaalisia rivitalon jakajia mekaanisessa perheentekokoneessa? Vai siksikö homma on niin vaikeaa, että odotamme vain aina sitä oikeaa ja täydellistä onnea, joka käy meihin kuin kultainen loksahdus. Onko rakkauden usko tuhonnut mahdollisuutemme tosionneen? Vai onko yksinäisyys purrut sielustamme irti sen palan, joka tunnistaa ihmisen ihmisesssä?

 

Tätä kirjoittaessani palauduin juuri kevään ensimmäiseltä juoksulenkiltä (painotus sanalla lenkki, ei suinkaan juoksu). Keväinen Käpylä kohenteli ujosti rinnuksiaan, Annalan puutarhapalstoja ei paina enää lumi. Palstansa värinen pariskunta istui hiljaksiin penkin reunalla katsellen talven jälkiä pienessä valtakunnassaan. Kumpikaan ei puhunut, mies poltteli verkkaista tupakkia. Eleissä oli mutkattomuutta, hellyyttä. Voisiko olla niin, etteivät asiat olisikaan niin vaikeita? Ehkä rakkaus ei kuitenkaan ole julmaa bingoa tai lapsentekopeli? Ehkä se on vain ja juuri yhteisen penkin jakamista.

 

Voi olla tietenkin, että olen auttamattoman väärässä. Kappas kun en ole koskaan oikein jaksanut lukea yksiäkään sääntöjä.