Musta joki

Tekstin soundtrackin pyörittää levyllä Kissis. Sydän. 

Olen juuri saapunut viettämään kesän aamupäivää oikeaoppisesti Paavalin puistoon, mukana koira, kahvi ja hedelmäsalaatti. Tämä liike on vaatinut minulta jonkinlaista...jeevelinmoisuutta, kuten Pappa Wodehouse sanoisi. Huomattavasti todennäköisempää olisi, että makaisin syvällä peittojen alla, poski kiinni pizzankyljessä.

Kuulen taas aamuisin mustan joen. Sen vedestä ei näy läpi, mutta se ei peitä mitään. Se virtaa hitaasti minussa, pinnallani, aivan ihon alla ja juoksee syvälle luontoni läpi. Se ei kohise, eikä se kiirehdi, sen ei tarvitse. Mikään ei saa sitä sammumaan, se ei koskaan vaikene kokonaan. Vuosienkin tauon jälkeen tulee aina aamu, jolloin se sanoo paljaalla, värittömällä äänellä, kun avaan silmäni. ”Kukaan ei rakasta sinua. Vain minä. Aina ja ikuisesti, vain minä. ”

Ikuisesti on hemmetin pitkä aika. Olen elänyt masennukseni kanssa yli aikuisikäni. Ensimmäiset vuodet kutsuin sitä kriisiksi. Sitten siitä tuli kriisistä kriisiin ja sittemmin keskivaikea depressio – diagnisoitu ja kirjoihin pistetty. Mutta se ei tehnyt meistä kavereita.

Ylpeilen sillä, etten pelkää kirjoittaa mistään; että olen rehellinen, luun ytimeen saakka, paljaaseen tunteen orvasketeen asti. Uskallan olla heikko, tunnustaa että haluan, että kaipaan. Tämä on monimutkaista soopaa, niin monella tasolla, että hävitän kartan itsepetokseeni usein itsekin. Todellisesti pelkään mustaa sisälläni kuin ammoisina aikoina pelättiin karhua, jonka nimeä ei saanut sanoa ääneen. Nikkaroin vertauskuvan jos toisenkin. Annan sille muodon ja uuden nimen, asutan sen kyynärvarren iholle, valtimon varjoon, lähelle mutta tarpeeksi kauas minusta. Jottei tarvitsisi sanoa: se olen minä. Oikeasti se musta joki. Se olen minä. Tänäkin aamuna, se oli minun ääneni.

Uin syvällä juuri nyt ja tiedän syyn siihen. Olen lopettanut vähitellen seratoniinin takaisinoton estävän lääkityksen, jonka aloitin jokunen vuosi sitten karmeisiin PMS-oireisiini ja muuriksi syksylle. Ne ovat ns. masennuslääkkeitä, jotka tasoittavat seratoniinin kulkeutumista hermostoon henkilöillä, joilla se on vajavaista. Lääkkeet eivät ole missään vaiheessa aiheuttaneet negatiivisia sivuvaikutuksia tai tukkineet tunteitani. Ne ovat katkaisseet pahimmat ajat, estäneet jokea tulvimasta. Minä lopetin niiden syömisen, koska halusin olla normaali, halusin olla terve. Halusin olla kokonainen ja voimakas, pärjätä omillani. Koska se armo ja rakkaus, joka on filosofiani ydin, ei tietenkään kosketa minua itseäni. Ja sitten kävi näin, joki vyöryi ylitseni, enkä osannut päästää irti, saatika sitten hypätä aallolle.

Päiviä kuluu, PMS helpottaa. Nukun sumua pois päästä ja ruumiista. Syön kiltisti lääkkeeni. Tulva laskee, olen taas melkein minä. Tai ainakin se urheaksi kiillotettu itseni versio, jonka puen korkoihin ja uskallan näyttää. Kaikki on jäänyt tekemättä, valmistelematta, kirjoittamatta. Pelkään tuhlaavani elämää, näitä sateisia päiviä, jolloin pitäisi tehdä työtä, ettei aurinkoa tulisi hukattua. Pitäisi olla parempi, pitäisi olla terveempi, pitäisi olla voimakkaampi. Pitäisi pärjätä omilla seratoniineilla, perkele.

Luen viisaita Antti Niemeltä, siitä kuinka vaatii rohkeutta olla pieni ja heikko. Ja kuinka minullakin on tyyppejä, jotka ovat tällä viikolla kuunnelleet ja olleet. Niitä on koko ajan vähemmän, mutta ne kasvavat vain väkevämmiksi. Muistan kuinka päätin ryhtyä Vallilan prinsessaksi ja kokeilen päälle varovan epäilevästi onnea ja turvaa. Koira katsoo huoneen poikki, nousee ja kävelee jalkoihini. Se on pehmeä ja lämmin, ja se vartioi minua. Katson jokea ihollani, sen pinta ei ole enää kiiltävää tervaa. Sen pyörteet ovat hellittäneet, päästäneet irti. Ehkä tällä kertaa pidemmäksi aikaa, kuka tietää. Pistän yöhön maate ja juoksutan sormea sen synkässä vedessä. En vihaa sitä, se olen minä. Tämän yön nukun vielä sen ääntä, huomenna hengitän itse.