Kun puut eivät enää puhu

"Perinne on eräs rakkauden muoto" -Miia Tervo

Kyyneleet yllättävät itsenikin elokuvateatterin hämärässä. Katson Miia Tervon dokumenttia juurien kaipuusta ja Karjalan Santrasta, viimeisestä suuresta runonlaulajasta. Se on pohjattoman kaunis.

 

Tunnistan venyneeseen trikoomekkoon pukeutuneen hahmon, joka istukkii takaoven portailla. Käsissänsä jotain, työn alla. Minun mummoni se siinä on. Minunkin. Jalkojen alla pieni pala kotia, jonka hän kantoi mukanansa, viimeisenä Hyvinkäälle. Minun mummoni kotia. Äitini mummon kotia.

 

Minun kotini on taas aina ollut tuulessa, niinkuin ohjaaja Tervollakin. Olen luullut seisovani merien rannoilla siksi, että kaipaan niiden taakse. Siksi että vapaus on tärkeintä, etten siedä seiniä, enkä suljettuja vesiä. Mutten ollut ymmärtänyt, etten ollutkaan matkalla toiselle rannalle, vaan sinne minne tuuli vie. Takaisin.

 

Jos olisin tiennyt, että minullekin on puu, jolle voin kertoa huoleni. Jonka poskeen voin nojata ja sitten on kevyempi olo. Tai kuinka lauletaan haava kiinni. Olisinko palannut aikaisemmin? Olisinko antanut sanojen kantaa jo kauan sitten? Olisinko tiennyt alusta lähtien, etteivät ne ole vain minusta, vaan paikasta jonka aika jätti ja sota rikkoi. Olisinko osannut pitää niitä kuin isotätieni koruja, hapertuneita juurenpalasia, kaukaa tulleita? Turvassa. Hypistellen niitä välillä pienien käsien lämmössä.

 

Täällä ei puut puhu, eikä kukaan muista enää kuinka lauletaan rakkaus luo. Mutta pienestä asti olen minäkin tiennyt olevani Karjalasta. Mitä se sitten tarkoittikin. En koskaan tullut ajatelleeksi kysyä.

 

Päästyäni elokuvan lempeistä kynsistä kotiin sujahdin salaa tarkistamaan jotain. Karjalan kieli. Juu, on se ihan oikea kieli. Harjoittelen vähän äänteitä itsekseni. Ne maistuvat suussa karpaloilta.

 

 

Miia Tervo: Santra ja puhuvat puut (2013)

 

Toinen Docpointin mieletön löytö on Amir Escandarin Tuulensieppaajat (2014), jossa hypätään myös tuuleen ja opetetaan Euroopalle mitä taide on. Juuria nekin.

 

Karjalan Kielen Seura

 

Jäätelöä ja unelmia Ruandassa

"Jos uskot, että jokin on mahdollista, on se jo tehty."

Unohdan aina, että Docpoint on minulle yhtä itkujuhlaa. Märisen simät päästäni leffateatterin pimeydessä Liv Ullmanin ja Ingmar Bergmannin sadistiselle rakkaudelle, jota pitää kasassa syvä ystävyys. Tädin kanssa katsoessamme tarinaa Ruandan uudesta ajasta kestää täti loppumetreille – minä taisin ratketa ulisemaan jo prologissa. Olen tarinafriikki, parantumaton tunnenisti.

Mutta todellisuus ON liikuttavaa. Ja se, että me olemme niin etuoikeutettuja, että saamme nähdä välähdyksiä jostain aivan muusta mihin arjen kokemuksemme ylettää. Että meille avataan ikkuna johonkin uuteen ja meidän tehtävämme on vain kääriytyä mukavaan asentoon elokuvateatterin lämpimässä, avata silmämme ja aistimme ja katsoa, kokea, ajatella ja hyvällä onnella hieman muuttuakin.

Lisa ja Rob Fruchtmanin Sweet Dreams kertoo ruandalaisesta unelmasta: naisten rumpuryhmästä ja Ruandan ensimmäisestä jäätelöbaarista, jonka nämä naiset päättävät perustaa. Ruandan kansanmurhassa kuoli liki miljoona ihmistä vuoteen 1994 mennessä. Se hirvittävä väkivalta, joka kohtasi melkein jokaista perhettä Ruandassa vei useammalta hengen kuin niiltä jotka kuolivat. Mitä ihmiselle jää, kun häneltä viedään syy ja ilo elää? Kuinka rakentaa ihminen uusiksi? Kysyy upea Kiki, joka on koonnut Ingoma Nshya – nimisen rumpuorkesterin, johon kuuluu ruandalaisia eri-ikäisiä, eritaustaisia naisia. Ruandassa rummuttaminen on kuulunut historiallisesti vain miehille – nainen ei ole saanut koskea rumpuun. Kiki etsi syytä siihen eikä sitä oikeastaan löytynyt; kyse ei ollut uskonnosta, eikä politiikasta. Ainoa selitys minkä hän sai oli: Nainen ei jaksa kantaa rumpua. ”Jos näin on, miksemme kokeilisi, ajattelin”, sanoo Kiki. ”Katsotaan siis kuinka vahvoja olemme.”

Lauseeseen kiteytyy koko inhimillisen unelman ruumis. Katsotaan siis kuinka vahvoja olemme.

Kikin rumpuryhmä on menestys. Ryhmä on avoin kaikille, ainoa ehto on se, että menneisyyden haamut on jätettävä taakse. Ilo, ylpeys ja toivo, jonka musiikki ja itsensä voittaminen luovat näkyvät naisten kasvoilta kuin valotaululta. Mahdottoman todeksi tekeminen avaa loputtomat ovet ja Kikin seuraavasta projektista, Ruandan ensimmäisestä jäätelöbaarista tulee totta. Senkin uhalla, että kuulostan amerikkalaiselta, on minusta SIIS IHAN YMMÄRRETTÄVÄÄ että itkettää IHAN TOSI PALJON katsellessa kun mummot ja lapset maistavat ensimmäistä kertaa jäätelöä kuumassa Ruandassa. Jäätelössä maistuu ilo – ja toivo – ja unelmat. Kuten Kiki sanoo – jos uskot, että jokin on mahdollista, on se jo tehty. En tiedä teistä, mutta minä ainakin unohdan sen liian usein...

Sweet Dreams!