Helsingissä ei ole helppo saada.
Tämä on tosiasia, jonka paikkansapitävyydestä olen ollut surullisen tietoinen jo jonkin aikaa, mutten ikinä oikein ole valmis hyväksymään sitä. Se ei vain yksinkertaisesti tee järkeä naisenaivooni.
Siitäkin huolimatta, että olen koulinut itseäni viime vuosina ajattelemaan, että miehetkin ovat ihmisiä, en vain pysty karistamaan uskomustani siitä, että mies ei kieltäydy seksistä. No niin, I've got news for you - todellakin kieltäytyy. Miehistä on tullut tässä pyhässä Helsingin kaupungissamme armottomia pihtareita.
Miten tässä nyt on näin käynyt? Onko maailma muuttunut vai minä? Tiukkaa tilastofaktaa on toki, että Helsingissä on n. 10 000 sinkkunaista enemmän kuin miestä. Onko miehillä liikaa valinnanvaraa? Viettävätkö Helsingin miehet kissanpäiviä, joissa voi kääriä kerman päältä ja ihan vain vaihtelun vuoksi kieltäytyä kauniisti silloin tällöin? Onko miehistämme tullut liian laiskoja?
Mitä kauniisti kieltäytymiseen tulee – on se kenties vielä harvinaisempaa. Perustuen siihen millaista kanssakäymistä baareissamme käydään, tuntuu luonnon pyhältä ihmeeltä, että tämä kansa ylipäätään lisääntyy. Tässä joitain koottuja kohtaamisia illalta, jolloin suuntasimme kaupunkiin 13 (!) verevän sinkkunaisen voimin. Koko illan aikana teki yksi mies positiivista aloitetta muistuttavan vedon – ja olimme tästäkin liikuttavan yllättyneitä.
Ilta etenee siis vähän niinkuin näin. Teatterissa bongaamme kauniin miehen ovella ja hymyilemme hänelle. Myöhemmin kaveri liittyy seuraan ja – hymyilee. Ja hymyilee. Jaaaaa hymyilee. Jätän reippaan ja überkuuman ystäväni nyhtämään todella hiljaista keskustelua eteenpäin ja poistun seuraavaan baariin ajatellen, että homma lienee nyt jotenkin hanskassa. Vartin päästä J seuraa perässä – kaveri oli hävinnyt kesken kaiken hampurilaiselle – sanomatta sanaakaan. Saapuessaan J kiehuu kiukusta; lähtiessään hän on käynyt ystävällisesti kuiskaamassa eräälle sankarille, että hänen sepaluksensa on auki – vastaus on kiukkuinen huuto: ”No, mitä säkin nyt siinä länkytät?!”
Matka jatkuu Loosen kautta (jossa saamme kuulla luennon moraalifilosofian rappeutumisesta ja Kierkegaardista) Navy Jerry'siin, missä bongaan tanssilattialta kauniin partasuun, juuri makuuni, joka näyttää ymmärtävän tarinan juonen ja suutelee minua jo alkumetreillä. Erinomaista, nythän tämä lähtee! Homma etenee hienosti, kunnes käännettyäni selkäni huomaan kaverin jututtavan jo seuraavaa naista ja sitten taas pelmahtavan luokseni kiehnäämään. Päätän pistää koneeseen liikettä ja kerron miehelle mielipiteeni siitä, että olisi erittäin hyvä idea, jos hän lähtisi minun matkaani. Niinkuin esimerkiksi nyt. Kaveri menee tuskaisen näköiseksi ja pungertaa ulos lauseen; kun en mä pysty päättää! No, poistun paikalta ja teen hänen elämänsä helpommaksi.
Tytöillä ei mene sen lujempaa – upean, pitkän ja kauniin ystäväni V:n ainoaksi kanssakäymiseksi jää kommentti pelästyneen näköiseltä pygmiltä: ”No sä oot kyllä ihan liian pitkä!” Poistumme Sormusten herrat -juhlista häntä koipien välissä – jälleen kerran. Aamulla K, joka on superhauska, sivistynyt, täydellisen lautailijavartalon omistava lempeä feministi kertoo chatissä iltansa päättyneen aivan yhtä huonosti: ”Mä olin eilen niin epätoivoinen et pyysin mulle juttelemaan tullutta bulgarialaista pullonkerääjäpoikaa bisselle.”. Ei lähtenyt. Sillä lailla.
Seuraavana päivänä siis lemmin sohvaani kauhun vallassa. Olin kevytmielisesti ajatellut hankkia itselleni arkipäivän rakastajan, ihan niinkuin tuosta vaan, mutta projekti näyttää muodostuvan miltei mahdottomaksi. En puhu miestä. En ole koskaan puhunut, enkä tule puhumaan. Ollessani suora, olen liian hyökkäävä, hymyillessäni ujosti huoneen poikki, olen liian kylmä. Terve aikuisen naisen seksiviettini on kiehtova, mutta kertakaikkiaan ilmeisen pelottava ja kainoa minusta ei tule edes kurittamalla. En jaksa hivellä miehen itsetuntoa, enkä teeskennellä haltioitunutta, koko konsepti miehen kosiskelusta on minulle vieras ja hieman vastenmielinen – eikös tämän nyt pitänyt mennä toisin päin? Naisetko muka monimutkaisia? Auta armias! Onko nyt käynyt niin, että helsinkiläinen mies on uusi nainen?
Tai ehkä kyse on nyt sitten kuitenkin ujoudesta. Istumme seuraavalla viikolla lempibaarissamme tyttöin kanssa ja ihailemme viereisen pöydän kahta todella komeaa miestä, jotka jotenkin näyttävät vaivaantuneen kiinnostuneilta, mutta juttu ei vain lähde käyntiin. Pöytään istuu ryhmä ruotsalaisia turisteja, jotka aloittavat keskustelun. ”Hej, mitä teille kuuluu?” Kuulostaa aika normaalilta, eikö? Saan tekstarin ystävältäni, joka kuulee salaa viereisestä pöydästä seuraavan lauseen: ”Noi svedujäbät tulee ja sit kävi näin! Ihan sama...” Eikö suomalainen mies siis ihan oikeasti osaa vieläkään puhua ja mitä ihmettä asialle voi tehdä? Opetella viittomaan?
Toivo nousee kun tapaan kesän melskeessä kiimaisen työnjohtajan (kuinka kuumaa!!), joka näyttää arvostavan perinaiseuttani ja lupautuu yön hetkinä rakastajakseni. JES – dingdingdong – vihdoin! Ehdottelen innoissani leikkituokiota jo heti seuraavalle viikolle ja hekumoin ajatuksella härskistä seksistä – päivä päivältä tulen levottomammaksi kun mies heruttaa tapaamista myöhemmäksi – antaa todellakin ymmärtää muttei ymmärrä antaa. Kahden viikon jälkeen kokeilen kepillä jäätä ja ehdotan ystävällismielistä iltapäiväpanoa, mikä herättääkin loputtoman viestiketjun, mutta tulos on ankea. Mihin on maailma mennyt, kun raksamiehet pihtaa!!??, kiroilen ja sukellan Kuudenteen Aistiin täysin luovuttaneena.
Niin, minulla ei ole sanoja. Ja eihän niitä sanoja pitäisi edes tarvita. Enempää kuin ”I'm from Chile, let's kiss!”. Kyllä kiitos ja herrajumala, että helpotti!
Mahtaisikohan Sosiaali- ja terveysministeriö rahoittaa ihan erityisen vaihto-ohjelman Etelä-Amerikasta suomalaisten naisten mielenterveyden tukemiseksi...?