Whuuum (toi oli niinku liekki.)
Tässä meneillään olevassa elämässä rakastan harvoja asiota, mutta intohimoni niitä kohtaan on universumia syleilevä ja sokea. No niin, kaikkihan me tiedämme, että tämä ei nyt ihan pidä paikkansa - tuhlailen rakkautta vähän sinne sun tänne, mutta erityisiä paikkoja sydämessäni silti löytyy joillekin asioille. Esimerkiksi surffille. Tai sienestykselle. Tai salmiakille.
Suhde edelliseen on aina ollut jotenkin salaperäinen ja kiivas. Lapsena minulla oli tapana käydä lähikiskalla naapurintytön kanssa ostamassa irtokarkkeja ja kävellä tuntikausia kotisaareni kulmilla (tai metsiähän nuo kai olivat tuolloin.) jutelle suuria. Salmiakki oli ehkä vähän kielletty, juhlava pahe, joka nautittiin vanhemmilta salaa. Myöhemmässä elämässä salmiakki on ollut läsnä elämäni monissa merkittävissä käänteissä. Kun teksti tökkii, ei viini auta, vaan Fazerin perinteinen. Sain todennäköisesti gradunikin aikoinaan kirjoitettua vain pikimustan ystäväni voimalla.
Mutta ennen kaikkea salmiakki on tarkoittanut minulle kodin makua. Matkoillani olen säilyttänyt suurena aarteena sitä viimeistä, helteissä tahmeaksi klöntiksi liimautunutta turkinpippuriklönttiä ja piilotellut mustasukkaisesti merkkaripussin jämiä. Ensimmäinen asia mitä kotilentokentältä jo ostetaan, on ne Fazerin pienet ja vinot.
