Kaikki ne miehet joita rakastin

Seison Vaasankadulla heinäkuun viimeisenä lauantaina, pukeutuneena neonkeltaisiin turvaliiveihin, kuunnellen jumalan sekavaa ääntä järkkärin korvanapistani ja katselen kun rakkauselämäni marssii iloisena paraatina silmieni ohi. Olo on ilmava. Ihan kuin leijuisin Kallion karhunluista selkärankaa pitkin tossujeni alla pari senttiä ilmaa ja katselisin dogma-tyylistä lyhytelokuvaa otsikolla: ”Nuoren Irman tähänastinen elämä, rakkaus ja kärsimykset.” Kallion katujuhlassa juhlii joka ikinen mies, jota olen viime vuosina halunnut, rakastanut tai edes, jumannakki, vilkaissut sivusilmällä himoitsevasti.

Edellisen kirjoitukseni innoittama universumi on päättänyt muistuttaa liian lyhyttä lihasmuistiani kaikesta siitä mitä olen saanut.

Kustaa Vaasan edessä tärisee se puheesta tehty Kallion prinssi, joka piti minua hellemmin kuin kukaan on koskaan pitänyt. Kaveri on viime aikoina näyttänyt jotenkin väsyneeltä, ohuemmalta, nyt jännittää tuleva keikka ihan perkeleesti. Haluaisin halata häntä ja kertoa, että kaikki menee hyvin, mutta se ei ole enää minun paikkani.

Toisessa päässä katua keskustelee hipsteriystäviensä kanssa sivistyneesti se hillitön sunnuntaiaamun latinorakastaja, joka katosi viikko sitten aamutuimaan kuin pyssyn suusta kertoen palaavansa takaisin toiselle puolelle maailmaa. Käyn suutelemassa hänen niskaansa huomauttaen tästä pienestä maantieteellisestä ihmeestä ja tekemässä hänen olonsa erityisen epämukavaksi.

Seuraavassa porttikongissa pyörii parin vuoden takainen eestiläinen hippini jälleen kerran kummallisessa seurueessa. Rakas, rakas hampuusini on yhäkin täynnä lempeä – iso, ihana pikkupoika kutsui minua aikoinaan tyttösekseen, eikä osannut pitää tapaamisiaan edes puolen tunnin varoitusajalla – elämä tapahtuu nyt, koko ajan, eikä sitä ehdi sotkea turhilla suunnitelmilla.

Paraatin kruunaa sex-tavaratalo Susannahin kulmalla seisova viime talven liian iso pala nieltäväksi, se uzkebistanilainen pomminraivaaja (kyllä - peitetarinani ontuu edelleen...), joka sekoitti maailmani huolellisemmin kuin moni ja jonka ei pitäisi todellakaan olla edes tällä puolella palloa. Universumi ylisuorittaa. Herra isä.

Sunnuntain helmassa pohdin vielä vähän täristen eilistä amok-juoksuani. Siitäkin huolimatta, että useimmat näistä miehistä ovat aiheuttaneet minulle enemmän tai vähemmän mielipahaa, löydän itsestäni yllättäen suurenmoisen hellyydentunteen.

Minulla on teoria miehistä. Taas. Sen mukaan jokainen mies on sisimmissään se mikä hän oli 5. luokalla, 11-vuotiaana, mitä tahansa hän onkaan aikuiselämässään saavuttanut tai menettänyt. Nörtit tulevat aina pelkäämään kauniita naisia. Eemelit ovat alati paossa jekkujaan. Ja luokan pomot kävelevät yhäkin ihmisten yli, yhtä autuaan huomaamattaan kuin silloinkin. Jokainen mies on aina se ensimmäisen paikkansa raa'assa maailmassa raivannut pieni sotilas, joka puolustaa oman maansa rajoja urheasti tai hyväksyy hiljaisesti epäreilun isojaon.

Ja siksi en osaa olla enää kiukkuinen. Kuinka voisin? Täydellisessä kykenemättömyydessäni ymmärtää miestä unohdan liian usein, että nuo loistavat, epäjohdonmukaiset, pitelemättömät olennot ovat myös – niin inhimillisiä. Ne tekevät paniikkiratkaisuja, eivät jaksa ajatella asiaa nyt eikä huomennakaan, keksivät huonoja selityksiä niin itselleen kuin muille ja jatkavat hilpeästi elämäänsä oman valtakuntansa vääjäämättömiä sääntöjä seuraten, hengissä selviten ja onneakin urheasti tavoitellen. Aivan niinkuin minä. Aivan niinkuin mekin.

Ja jokainen niistä, kaikessa upeudessaan - ja heikkoudessaan, on kaiken sen rakkauden arvoinen. Kaikesta huolimatta ja juuri siksi.