Eikä aikaakaan kun olemme taas tässä sopassa

Olen piiloutunut lokakuuksi saaristoon. Se toimii kuin häkä. Merikotkan lento tuulen oranssinmustaksi raippaaman pellon yllä, sateeseen pysähtyneet venemajat Östra Saverkeitin rannassa, viimeiset suppilovahverot kylmän edellä hiljentyneessä metsässä. Olen paossa montaa asiaa ja se on ihan ok. Pakomatkat ovat aliarvostettuja. Harmittomin näistä asioista lienee pyhän Suomen maan kunnallisvaalit 2012.

Tälläkin kertaa olen havahtunut jonkun pakkoliikkeen ajamana ilmoittautumaan vaalityöhön. On aika käydä taistoon – jokin kirskuvaääninen sisälläni sanoo – käy ylös ja tee velvollisuutesi! Kirjoitan hätäiset viestit facebookissa ja ilmoittaudun lempivaikuttajieni joukkoihin tekemään ihan mitä vaan. Ja lähden saaristoon. Ja yhtäkkiä ensi viikolla on vaalit, enkä ole tehnyt siis yhtään mitään. Enkä koe edes kuin hienoista huonoa omatuntoa. Minulla ja suomalaisella demokratialla kun ei nyt mene ihan putkeen. Perussuomalaisen kiihkoisan jälleennäkemisemme jälkeinen kuherruskuukausi on ohi ja minä olen tällä kertaa aivan loputtoman tylsistynyt.

Kuntavaalit menevät yleensäkin minulta yli hilseen. Vaikka aiheethan ovat juuri niitä mistä keuhkoan mieluiten. Miksi Kalasataman graffaseinät on viety pois? Miksi älykkäämme haluavat vapauttaa burmalaiset vangit, mutteivat ole koskaan tavanneet itisläistä yksinhuoltajateiniäitiä muualla kuin telkkarissa? Miksi Hämeentiellä ei ole pyörätietä? Mitä tapahtui terveyskeskusmaksujen poistamiselle? Miksi miltei kaikki HOK-Elannon edustajiston jäsenet ovat kansanedustajia, kun meidänhän siellä pitäisi olla? Ja miksi minua ei kertakaikkiaan kiinnosta ottaa edes pintapuolisesti selvää siitä, mikä puolue pelastaisi Kalasataman, puhumattakaan Vallilasta?

Ehkä se johtuu siitä, että keskustelu kuntavaaleissa on ainakin tällä kertaa karannut hävyttömästi Euroopan ja kotimaan talousasioihin. Kuntavaalit tuntuvat jotenkin olevan se välttämätön välinäytös tärkeämpien taisteluiden keskellä - poliittinen ponnahduslauta eduskuntaan pyrkiville tai palomuuri siellä oleville. Tai sitten vain iloinen opposition käsikassara, jota se heiluttaa kuin dippi-insinööri jallupulloa vappuaamuna – hilpeän vastuuttomasti. Vaalikeskusteluissa on väsynyttä jälkipuinnin makua – Timokin on vain ja ainoastaan laiskasti räksyttava rakki.

Postaus jatkui tästä eteenpäin aikaisemmin eri tavalla. Kirjoitin tulenpalavan ja herroja hylkivän ehdotuksen siitä, että kaupunginvaltuustoon voisi hakea vain kaupunkilaiset – ne joilla ei ole jo kansanedustajan, ministerin tai puoluejohtajan valtaa allaan. Että kuntavaalit irrotettaisiin isojen poikien leikeistä – ja tehtäisiin niistä meidän vaalit. Olin perin tyytyväinen itseeni ja rakenteita rikkovaan ajatteluuni – kunnes menin metroon. Ja avasin Metron. Ja ymmärsin etten voi väittää, ettei kuntavaaleissa ole ehdolla kaupunkilaisia – meitä, heitä, teitä, jotka asuvat karussa Helsingissämme ja haluavat tehdä siitä kauniimman, sisältä ja ulkoa. Siinä liikuttavassa tuntemattomien armeijassa, joka kohtaa minut toiveikkaana metron liukuportaissa (Kokoomus, olkaa hyvä!) tai hymyilee ujosti rakeisesta postimerkin kokoisesta ilmoituksesta paikallislehdessä (ne köyhemmät puolueet, olkaa vielä parempia!) ei ole hajuakaan vallan kabinettien kobehärän tuoksuista.

Kyllä, olen yhäkin sitä mieltä, etteivät esim. kansanedustajat saisi hakea kaupunginvaltuustoon ja toisin päin. Että vain kaupunkipolitiikkaan keskittyville vaikuttajille pitäisi raivata tilaa ja että kuntavaalit eivät saisi olla poliittisen uran kiitoradan alku vaan aito paikallisen vaikuttamisen kanava. Mutta väite siitä, että kuntavaikuttaminen olisi menettänyt alkuperäisen tarkoituksensa on minulta hengen laiskuutta ja älyllistä (tai älytöntä) kikkailua.

Kaupunkimme päättäjiksi pyrkijöissä on kuitenkin suurin osa niitä pienen maan, pienen kaupungin pieniä ihmisiä, joilla on suuria unelmia – ja jotka uskovat siihen, että niistä on mahdollista tulla totta. Ja jotka ihan oikeasti välittävät tästä syrjäisestä ja hellyttävän kuppikuntaisesta maastamme, johon perunalla kesti tulla aikoinaan 200 vuotta Euroopasta ja jossa HS kirjoittaa koko sivun jutun, kun suomalainen näyttelijä saa roolin Ameriikoista. Ja jossa virkamiesten valvomasta akvaarioyhteisöstä siirtyminen todelliseen kaupunkikulttuuriin ja suoran vaikuttamisen ilmapiiriin vaatii sellaisia hengen muskeleita , ettei se olisi mahdollista ilman sinnikästä halua muutokseen ja kirkasotsaista uskoa demokratiaan. Kun demokratiassahan lienee hienointa se, että kun itse ei jaksa ja viitsi vaikuttaa, voi luottaa siihen, että joku parempi, innokkaampi ja fiksumpi tekee sen puolestasi. 

Kuten esimerkiksi Anna Mäenpää, joka on älyttömän älykäs, ideologialtaan tyylikäs ja aivan varmasti tarpeeksi tiukka mimmi pitämään puolensa herrasopassa.

Tai Johanna Sumuvuori, jonka sumuvuoreutta voi vain tukea sen kaikissa ilmenemismuodoissaan ja jonka harteilla toivon olevan Kalasataman pelastuksen. Noin ihan vain intuitiopohjalta.

Tai jos satut äänestämään Espoossa, Susanna Rahkonen, joka on ehdottomasti hienoimpia tuntemiani poliitikkoja, itsenäinen, luova ja rehellinen ajattelija ja aina, ehdottoman ikuisesti hyvien puolella – oli puolue mikä tahansa.

Kuinka mukavaa, eikö?