Olen piiloutunut lokakuuksi saaristoon.
Se toimii kuin häkä. Merikotkan lento tuulen oranssinmustaksi
raippaaman pellon yllä, sateeseen pysähtyneet venemajat Östra
Saverkeitin rannassa, viimeiset suppilovahverot kylmän edellä
hiljentyneessä metsässä. Olen paossa montaa asiaa ja se on ihan
ok. Pakomatkat ovat aliarvostettuja. Harmittomin näistä asioista
lienee pyhän Suomen maan kunnallisvaalit 2012.
Tälläkin kertaa olen havahtunut
jonkun pakkoliikkeen ajamana ilmoittautumaan vaalityöhön. On aika
käydä taistoon – jokin kirskuvaääninen sisälläni sanoo –
käy ylös ja tee velvollisuutesi! Kirjoitan hätäiset viestit
facebookissa ja ilmoittaudun lempivaikuttajieni joukkoihin tekemään
ihan mitä vaan. Ja lähden saaristoon. Ja yhtäkkiä ensi viikolla
on vaalit, enkä ole tehnyt siis yhtään mitään. Enkä koe edes
kuin hienoista huonoa omatuntoa. Minulla ja suomalaisella
demokratialla kun ei nyt mene ihan putkeen. Perussuomalaisen
kiihkoisan jälleennäkemisemme jälkeinen kuherruskuukausi on ohi ja
minä olen tällä kertaa aivan loputtoman tylsistynyt.
Kuntavaalit menevät yleensäkin
minulta yli hilseen. Vaikka aiheethan ovat juuri niitä mistä
keuhkoan mieluiten. Miksi Kalasataman graffaseinät on viety pois?
Miksi älykkäämme haluavat vapauttaa burmalaiset vangit, mutteivat
ole koskaan tavanneet itisläistä yksinhuoltajateiniäitiä muualla
kuin telkkarissa? Miksi Hämeentiellä ei ole pyörätietä? Mitä
tapahtui terveyskeskusmaksujen poistamiselle? Miksi miltei kaikki
HOK-Elannon edustajiston jäsenet ovat kansanedustajia, kun meidänhän
siellä pitäisi olla? Ja miksi minua ei kertakaikkiaan kiinnosta
ottaa edes pintapuolisesti selvää siitä, mikä puolue pelastaisi
Kalasataman, puhumattakaan Vallilasta?
Ehkä se johtuu siitä, että
keskustelu kuntavaaleissa on ainakin tällä kertaa karannut
hävyttömästi Euroopan ja kotimaan talousasioihin. Kuntavaalit
tuntuvat jotenkin olevan se välttämätön välinäytös tärkeämpien
taisteluiden keskellä - poliittinen ponnahduslauta eduskuntaan
pyrkiville tai palomuuri siellä oleville. Tai sitten vain iloinen
opposition käsikassara, jota se heiluttaa kuin dippi-insinööri
jallupulloa vappuaamuna – hilpeän vastuuttomasti.
Vaalikeskusteluissa on väsynyttä jälkipuinnin makua – Timokin on
vain ja ainoastaan laiskasti räksyttava rakki.
Postaus jatkui tästä eteenpäin
aikaisemmin eri tavalla. Kirjoitin tulenpalavan ja herroja hylkivän
ehdotuksen siitä, että kaupunginvaltuustoon voisi hakea vain
kaupunkilaiset – ne joilla ei ole jo kansanedustajan, ministerin
tai puoluejohtajan valtaa allaan. Että kuntavaalit irrotettaisiin
isojen poikien leikeistä – ja tehtäisiin niistä meidän vaalit.
Olin perin tyytyväinen itseeni ja rakenteita rikkovaan ajatteluuni –
kunnes menin metroon. Ja avasin Metron. Ja ymmärsin etten voi
väittää, ettei kuntavaaleissa ole ehdolla kaupunkilaisia –
meitä, heitä, teitä, jotka asuvat karussa Helsingissämme ja
haluavat tehdä siitä kauniimman, sisältä ja ulkoa. Siinä
liikuttavassa tuntemattomien armeijassa, joka kohtaa minut
toiveikkaana metron liukuportaissa (Kokoomus, olkaa hyvä!) tai
hymyilee ujosti rakeisesta postimerkin kokoisesta ilmoituksesta
paikallislehdessä (ne köyhemmät puolueet, olkaa vielä parempia!)
ei ole hajuakaan vallan kabinettien kobehärän tuoksuista.
Kyllä, olen yhäkin sitä mieltä,
etteivät esim. kansanedustajat saisi hakea kaupunginvaltuustoon ja
toisin päin. Että vain kaupunkipolitiikkaan keskittyville
vaikuttajille pitäisi raivata tilaa ja että kuntavaalit eivät
saisi olla poliittisen uran kiitoradan alku vaan aito paikallisen
vaikuttamisen kanava. Mutta väite siitä, että kuntavaikuttaminen
olisi menettänyt alkuperäisen tarkoituksensa on minulta hengen
laiskuutta ja älyllistä (tai älytöntä) kikkailua.
Kaupunkimme päättäjiksi pyrkijöissä on kuitenkin suurin osa niitä pienen maan, pienen kaupungin pieniä ihmisiä, joilla on suuria unelmia – ja jotka uskovat siihen, että niistä on mahdollista tulla totta. Ja jotka ihan oikeasti välittävät tästä syrjäisestä ja hellyttävän kuppikuntaisesta maastamme, johon perunalla kesti tulla aikoinaan 200 vuotta Euroopasta ja jossa HS kirjoittaa koko sivun jutun, kun suomalainen näyttelijä saa roolin Ameriikoista. Ja jossa virkamiesten valvomasta akvaarioyhteisöstä siirtyminen todelliseen kaupunkikulttuuriin ja suoran vaikuttamisen ilmapiiriin vaatii sellaisia hengen muskeleita , ettei se olisi mahdollista ilman sinnikästä halua muutokseen ja kirkasotsaista uskoa demokratiaan. Kun demokratiassahan lienee hienointa se, että kun itse ei jaksa ja viitsi vaikuttaa, voi luottaa siihen, että joku parempi, innokkaampi ja fiksumpi tekee sen puolestasi.
Kaupunkimme päättäjiksi pyrkijöissä on kuitenkin suurin osa niitä pienen maan, pienen kaupungin pieniä ihmisiä, joilla on suuria unelmia – ja jotka uskovat siihen, että niistä on mahdollista tulla totta. Ja jotka ihan oikeasti välittävät tästä syrjäisestä ja hellyttävän kuppikuntaisesta maastamme, johon perunalla kesti tulla aikoinaan 200 vuotta Euroopasta ja jossa HS kirjoittaa koko sivun jutun, kun suomalainen näyttelijä saa roolin Ameriikoista. Ja jossa virkamiesten valvomasta akvaarioyhteisöstä siirtyminen todelliseen kaupunkikulttuuriin ja suoran vaikuttamisen ilmapiiriin vaatii sellaisia hengen muskeleita , ettei se olisi mahdollista ilman sinnikästä halua muutokseen ja kirkasotsaista uskoa demokratiaan. Kun demokratiassahan lienee hienointa se, että kun itse ei jaksa ja viitsi vaikuttaa, voi luottaa siihen, että joku parempi, innokkaampi ja fiksumpi tekee sen puolestasi.
Kuten esimerkiksi Anna Mäenpää, joka on älyttömän
älykäs, ideologialtaan tyylikäs ja aivan varmasti tarpeeksi tiukka
mimmi pitämään puolensa herrasopassa.
Tai Johanna Sumuvuori, jonka
sumuvuoreutta voi vain tukea sen kaikissa ilmenemismuodoissaan ja
jonka harteilla toivon olevan Kalasataman pelastuksen. Noin ihan vain
intuitiopohjalta.
Tai jos satut äänestämään
Espoossa, Susanna Rahkonen, joka on ehdottomasti hienoimpia
tuntemiani poliitikkoja, itsenäinen, luova ja rehellinen ajattelija
ja aina, ehdottoman ikuisesti hyvien puolella – oli puolue mikä
tahansa.
Kuinka mukavaa, eikö?
Kuinka mukavaa, eikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti