Myös saaristossa sataa joskus.
Päivittelin tekopyhänä jokin aika sitten yhden exäni edesottamuksia kotitanhuilla – tilanne ei ole muuttunut mihinkään vanhoilta ajoilta, hän taantuu yhäkin kärttyiseksi teinitaaperoksi, joka räksyttää sokean ahdstuneena joka suuntaan aina kun äiti astuu kuvioihin. Muistan nostaneeni itsetyytyväistä nokkaani ja todenneeni, että jotkut eivät sitten koskaan kasva. Muistikuva tästä ylevästä hetkestä välähtää silmieni edessä purressani raivon vallassa tyynyn reunaa perheeni mökin neidonkammarin nurkassa, noin kaksi tuntia saapumiseni jälkeen. Mitä ihmettä minulle oikein tapahtuu täällä joka kerta?
No niin. Kyseinen aihe ei ole minulle mitenkään erityisen helppo. En ole varsinaisesti ylpeä siitä, että muutun mökillä ääntä nopeammin hysteeriseksi 12-vuotiaaksi ja sitten perhetraumojani nyyhkyttäväksi hermokimpuksi. Mutta haluaisin nyt ottaa kuitenkin sen riskin, että en kenties ole ainoa tämän kaltainen sekopää. Kai...(hups.)
Joka tapauksessa tämä erityinen mökkihöperyyden muoto on kiusannut minua jo vuosia. Kaipaan läpi talven ja maailmanmatkojeni saariston meren murtamien värien luo ja suurin ja salaisin unelmani on yhäkin joskus muuttaa tänne, sitten kun olen vanha ja viisas. Vanhuus on hyvin työn alla, viisaus on vieläkin valovuosien päässä.
Matkan takaa saaristo kirkastuu minulle rauhan ja rakkauden satamaksi, jossa en ole se levottomuuden ajama paikaton nainen vaan saappaissa hymyilevä sienestäjä, joka uhmaa oranssi pipo päässä sateita ja hirvestäjiä. Saaristossa kaikki on hyvin, ihan niinkuin lapsuudessanikin. Niinkö?
Kyllä se siellä on - lapsuuteni saaristo - yhä olemassa. Se ei ole vain muistojeni kiillottama varjo, muttei myöskään ainoastaan kimaltele sunnuntaiauringossa. Ymmärsin tämän tuijotettuani kaksi päivää kirjoituskyvyttömänä tietokonetta. Siellä asuu myös ne paljaimmat pelot ja kauheimmat kummitukset; epävarmuus, riittämättömyys ja ties mitkä rikki menneen lapsen kummalliset kuvitelmat, joilla olemme maailmaa itsellemme selittäneet. Juuri siellä satavuotisen tammen ja äidin kalareissujen välimaastossa.
Lasilaatikossakaan vietetyn lapsuuden säröt eivät katoa eikä korjaannu, niiden jäljet on vain opittava tuntemaan, jotta ne tunnistaa näissä älyttömissä tunteiden juoksuhiekoissa. Koska rakkaimmissa maisemissa kohtaamme uudestaan ne lapsen sirpaleet, jotka joskus sattuvat vielä yllättävimmissä hetkissä. Ja paiskaavat meidät suoraan vuosien taakse, sieltä mistä lähdimme – ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Purettuani sitä tyynynreunaa pari päivää keräsin sitten kiltisti aikuisuuteni jäänteet, taputin kiukkuista pikkutyttöä minussa päähän ja kirjoitin eteenpäin hampaat irvessä. Ja muistanen kuunnella tarinoita muiden kilahtelemisista vähän nöyremmin ensi kerralla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti