Pet Shop Boys – oikeesti?

"Facebook...ei suinkaan ole se aikuinen sivistynyt yhteisömme vaan yläastelainen kovisten ja suosittujen tyttöjen julma ja laiton koulunpiha."

Facebook on pirullinen asia. Vihaan ja rakastan naamakirjaa autuaasti. Media, jossa on mahdollista ilmaista muutamalla kymmenellä merkillä kaiken olennaisen sadoille samassa hengessä eläville ihmisille, on kertakaikkiaan ainutlaatuinen. Silkkaa runoutta. Samainen pirunkone heittää kasvoillesi myös loputtomia ultraäänisikiöitä tai lomakuvia uuden tyttöystävän kanssa siitä tyypistä, joka jätti hevosenpuraisun kokoisen loven sydämeesi.

 

Olen alusta asti kokenut olevani oman elämäni facebook -mestari. Vuosien varsien suosikkistatuksia itseltäni ovat mm. ”Vallilalainen 32 v. nainen löi tissillä teinin tajuttomaksi. Ei henkivahinkoja.” tai ”Tuli Pellavasta ja tuli. Ja tuli.”. Kyseessä siis muinainen Pellava-rock, jossa päädyin pellon keskelle pelehtimään eräänkin teinin kanssa. Tai sitten hieman haastavampien aikojen rakentava erostatus: ”Tytöt, etsikää se **lkku, tuhotkaa se ja sirotelkaa suolaa jäänteisin, ettei siinä kasvaisi enää mitään koskaan.”

 

Suhteemme naamakirjan kanssa alkoi siis viattomasti mutta kuten kaikissa kovissa aineissa, portti ei kauan kiinni kolissut ja nyt olen tärisevä some -nisti, sormet rupisina näppäimistöstä. Olen yrittänyt lopettaa useammankin kerran, mutta kummisedän sanoin – se vetää minut aina takaisin. Ja nyt suhteemme on vakautunut siihen eittämättömään tosiasiaan: minulla ei ole vain tarpeeksi elämää, jotta malttaisin pysyä poissa facebookista.

 

En ole myöskään ainoa. Viittaan aikaisempaan väitteeseeni: Facebook on pirullinen asia. Salakavala, täysin pitelemäton, juonikas ja ennen kaikkea arvaamaton. Nyt kun naamakirja on asettunut arkielämäämme, muistuttaa se enemmän interwebin ulkopuolisia sosiaalisia rakenteita. Mutta paikka mikä siitä on tullut ei suinkaan ole se aikuinen sivistynyt yhteisömme vaan yläastelainen kovisten ja suosittujen tyttöjen julma ja laiton koulunpiha.

 

On niitä supermageita tyyppejä, joiden jokainen status herättää satojen tykkäysten vyöryn, joista osa on aina niitä ”hei, huomasittekste muut luuserit, että me muuten ollaan kavereita” -tykkääjiä. Sitten on kirkasotsaisia maailmanparannusprojekteja, kuten pelastakaa homot, saimaannorpat ja Ultra Bran artistien loppu-ura, joihin voi hyvällä omallatunnolla ja vähällä vaivalla käydä liittymässä, kunhan ne oikeat tyypit ovat vaan liittyneet eka ja Helsingin kiinteistövirasto varmasti vastustaa. Ja sitten ovat ne täysin ramdomit kulttuurihitit, jota jokainen itseään kunnioittava lapsiperheinen käpyläläishipsteri ei voi olla fanittamatta kulovalkean voimalla. Kuten nyt vaikka Pet Shop Boysin uusi levy, jonka hehkuttaminen nyt lähinnä tuo mieleen paniikin keskipakoisvoiman yllyttämän tarpeen todistaa vääräksi niin itselleen kuin maailmalle että keski-ikä ei ainoastaan kolkuttele vaan on astunut jo iloisesti sisään. ”Hei kyllähän mä vielä tiedän, mistä mageet skidit diggaa.”

 

Tyypit. Pet Shop Boys. Oikeesti?

 

Sanovat, että kaikilla on oikeus makuunsa. Höpö höpö, ei ole. Sama orkesteri joka lauloi jo vuosikymmenet sitten väsynyttä pappapoppia ja jonka pillerihatut oli jo silloin out. Ja ei, en ole kuunnellut uutta albumia. Enkä kuuntele. Aion vetää rajan - Irman oikeudella.

 

ps. Näihin ilmiöihinhän ei suinkaan kuulu NKOTBSB (New Kids on the Blockin ja Backstreet Böysin yhteisprojekti), jonka TÄYTYI tulla takaisin – kuten kuvasta näkyy...Hei oottekste muuten kuunnellut sen uuden – se on ihan mieletön! IIIIK!