Irma vetää töpselin seinästä.
Sain tarpeekseni. Se tapahtui jokin päivä sitten ollessani maailmaa paossa, kätkemässä itseni rakkailtani, jotten kiukuttelisi heitä suohon. Suljin puhelimen, kielsin itseltäni naamakirjan ja katsoin koko sadepäivän ikivanhoja Sex and the Cityn jaksoja - tuntien vain hitusen huonoa omatuntoa, vastaten lyhyillä viesteillä ulkomaailman harvoihin huuteluihin. Yöllä katson ”Out of Africa”:n ja tunnen yhtäkkisen kaipuun Afrikkaan, Karenin tilalle, sateen tuoksuun Keniassa. Itken katkerasti Karenin rakkauden haudalla, niinkuin teen joka kerta ja olen kertakaikkisen, vapautuneen pihalla.
Seuraavana päivänä kytken taas kanavat maailmaan, avaan puhelimen, juttelenkin vähän. Mutta päätän pysyä poissa facebookista vielä päivän. Ja sitten vielä seuraavankin. Tunnen itseni jotenkin - terveemmäksi. Alan ymmärtää mikä minua on vaivannut viime päivät. Ähky ja ahdistus, kauhea kiire jakaa kaikki välittömästi, tietää mitä kaikkialla tapahtuu kaiken aikaa ja juosta loputtomassa hengettömässä, hetki hetkeltä toistuvassa tyhjyyden tilassa – eikö kukaan reagoinut mitenkään siihen mitä juuri tein? Eikö kukaan ota koppia? Olen kyllästynyt olemaan läsnä koko ajan ja välittömästi. Minua ärsyttää oma riippuvuuteni tietoon ja huomioon – koukkuuntumiseni sähköiseen tunteeseen ja ihmiskosketukseen. On aika ottaa tauko ja katsoa mitä tapahtuu. Irma tekee ihmiskokeen ja lataa lankapuhelimen taas tappiin. Luvassa tarinoita sosiaalisesta tyhjiöstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti