Julia Tukiaisen muistoa kunnioittaen.
En ole pysynyt uutisten tasalla palmun varjossa. Julia Tukiaisen kuolema on jäänyt minulta täysin huomioimatta. Tapaus on traaginen, nuorelle ihmiselle olisi suonut monta terveempää vuotta lisää.
Tukiaisen siskokset ovat herättäneet myös minussa, niinkuin monissa muissakin, ristiriitaisia tunteita. Ensimmäisen kerran kuulin heistä juorulehdessä työskentelevältä ystävältäni hänen esitellessään Tukiaisten Dubain lomien glamourkuvia. Tämä oli ennen Ikeä ja Tuksun brändin syntymistä. Siskosten konsepti oli hämmentävä. Missikisojen glitteriltapukuja ja loputon määrä irtotiesmitä. Jotain ihan muuta, se oli varma. Mutta ennen kaikkea Tukiaisissa oli jotain kummallisen tuttua. Kunnes muistin.
Olin saman vuoden kesällä maannut aurinkokylvyllä kotisaareni pienellä salarannalla ja kuunnellut kahta mimmiä lähelläni. Tytöt vaikuttivat hirveän nuorilta, vähän päälle parikymppisiltä. Nuorempi heistä itki, joku mies oli jälleen kerran jättänyt soittamatta.
“Mä en ymmärrä, miksi se on niin vaikeaa. Mä en ole koskaan halunnut uraa tai koulutusta tai mitään, mä olen vain halunnut, että joku rakastaa mua. Miten se voi olla liikaa pyydetty?”
Toinen tytöistä, pienempi ja pyöreämpi toteaa tähän kurjan pettyneellä äänellä, että sellaista se vaan on. Siitä lähtien kun hän värjäsi tukkansa blondiksi (silloin vielä hyvin erikoinen kommentti, kunnes palaset loksahtivat paikalleen), on hän käynyt treffeillä kymmenien ja kymmenien miesten kanssa ja JOKA IKINEN niistä on halunnut vain seksiä. Olen täynnä hellyyttä, mieleni tekisi lähtiessä käydä halaamassa ja kertomassa, että kaikki helpottuu ihan varmasti. Kaikesta tulee hyvää.
No, ei tullut. Tyttö oli Julia Tukiainen ja alle kymmenen vuotta myöhemmin hän on kuollut. Kuullessani uutisen mietin ensimmäiseksi, että mahtoiko hän koskaan saada haluamaansa. Ehtikö kukaan rakastaa häntä siten kuin hän kaipasi?
Olemme Johannan ja Julian kanssa kotoisin samalta saarelta, peräti vierekkäisiltä niemiltä. Kuten myöhemmin kävi ilmi, olemme suurin piirtein myös saman ikäisiä, ehkä pyörineet joskus samoilla leikkipaikoilla tai ostarilla. Erojakin on, ilmiselvästi. Kuten se, että Johanna Tukiainen kirjoitti neljä vanhaa laudaturia ylioppilaskirjoituksissa. Tai, että minun elämäni on ollut hieman vähemmän glamour.
Molempien Tukiaisten nopea ja surullinen syoksykierre on tehnyt oloni hirvittävän epämukavaksi. On ihan tosi vaikea tuomita sitä, että sairaan ihmisen elämästä tehdään räkäistä viihdettä, jos on itse käynyt katsomassa Tuksun häämatkavideoita. Mutta tämä iljettävän kieroutunut symbioosi mediaan ei ole pahinta. Kaikkein eniten minua on vaivannut veret seisauttava törkyaalto, jonka siskokset, varsinkin Johanna, ovat vastaanottaneet. Siskoja ei vain pilkata. Heitä huoritellaan termin karmeimmissa muodoissa, heitä verrataan eläimiin ja uhkaillaan säännöllisesti väkivallalla. Julian kuoleman jälkeen Facebookissa kiertää ryhmä ”two more to go”. Käsittämättömän inhimillisyyden puutteen lisäksi hieman yliampuvaa, eikö?
Kommentit ovat tosiaan psykoottisen julmia ja on vaikea uskoa, että se hirvittävä raivo, joka on ne synnyttänyt kohdistuisi vain kahteen naiseen. Väitänkin, että Tukiaisten siskosten ”fanilaumassa” esittäytyy perisuomalainen, pinnan alla myrskyävä naisviha sen kukkeimmassa muodossa. Nainen, joka ei pysy muotissaan on lainsuojaton. Nainen, joka pelaa seksillä on luopunut kunniastaan niin miesten kuin sitä surullisempaa, naisten, silmissä. Sairastunut nainen, joka on naurettava, surkea ihmisromu ei ansaitse hoivaa tai ymmärrystä vaan vihaa. Hän kun on tehnyt valintansa itse ja astunut suosiolla lahdille. Nainen, joka ei pyydä anteeksi on arvoton.
Lueskelin tänä aamuna (aikaero herättää minut iloisesti viimeistään kuudelta) Johannan hyvin levottomia päiväkirjatekstejä. Niiden täyspäisyyteen kantaa ottamatta tekstistä tihkuu siskosten lapsenomainen hätä. Ja kaipuu. Ja toivo uudesta alusta. Vaikuttaa siltä että Julia Tukiainen halusi elämältään vielä kovasti paljon samoja asioita kuin useimmat meistä. Koska mehän emme ole kuitenkaan kovin erilaisia; vain ihmisiä kaikki. Kykeneviä valitsemaan kunnioittaako kuolemaa vai pilkkaako elämää. Minä lasken hatun rinnalle naapurintytön kunniaksi. Ja lähetän omasta puolesta hänelle sitä kaivattua rakkautta matkaevääksi. Koska jokainen meistä ansaitsee sen. Ja itse asiassa aivan erityisesti liian usein rakkauden moottoritiellä liiskattu Julia Tukiainen. Rauha hänen muistolleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti