Keuhkoparantolassa meren äärellä

Niissä vanhan ajan tyttökirjoissa (jotka minulle olivat silloista nykyaikaa) lähdettiin aina meren äärelle keuhkoparantoloihin kun nuorilla naisilla oli vaikeaa. Parantoloissa viltteihin kääriintyneet naistyypit olivat joko luonnostaan heikkoverisiä tai sitten niitä, jotka olivat vähän liiankin levottomia ja uteliaita elämän suhteen. Kun on tarpeeksi monta kertaa lyöty henkisesti pallea tyhjäksi olisi useammallakin meistä tarvetta vetää uutta ilmaa mereltä.

Minä kuulun juuri nyt jälkimmäiseen joukkoon. Olen kärsinyt viime aikoina harvinaisen pahasta PWTSD:sta eli Post Wedding Traumatic Stress Disorderista. Jokainen yli 35-vuotias sinkku tietänee mistä on kysymys. Olen siis paennut nurkkiin norkoilemaan jäänyttä surumielisyyttä sekä väliaikaista kodittomuuttani Eiraan, ystävän valoisaan ja kauniiseen asuntoon, joka on piilotettu korkealle meren katolle. Yhtäkkiä olen vähän kauempana kaikesta – tai oikeastaan käytännössä kuin vieraalla maalla. Jossain, missä on keski-Euroopan lempeä myöhäissyksy ja ihmiset pukeutuvat laadukkaisiin kankaisiin. Iltaisin mereltä tulee se suuri sade. Katselemme sitä Vili-koiran kanssa toinen innokkaana, toinen vähän huolestuneena, ja muistutan itseäni hajamielisesti, että huomenna haen pari puuta takkaan.

Loksahdan välittömästi laiskaniloiseen matkustustunnelmaan. Kävelemme Pursimiehenkatua ja puuhaan ruokasuunnitelmaa lähipäiville. Näyttää tulevan sushipainoitteista, ehkä myös vähän tuota legendaarista turkkilaista Anissa. Ihmettelen miten kaikki kaupat ovat koko ajan kiinni, olit sitten liikkeellä puolilta päivin tai kolmen jälkeen. Jotenkin eiralaiset kai varmaan tietävät, milloin ilmestyä paikalle. Ajattelen; hassua, luulevat paikalliseksi. Kun on koira ja kaikkea. Samoilen vahingossa liian pitkälle, Ison-Roban häämöttäessä alkaa kurkkua välittömästi kuristaa. En ole missään nimessä valmis todellisuuteen, teen vaivihkaisen u-käännöksen ja livahdan ylös vanhaan Eiraan, pienelle kukkulalle, jossa asuu toinen maailma.

Käyn täällä aivan liian harvoin, näiden kivisten huviloiden huminassa. Ne muistuttavat minua aina Komisario Palmun erehdyksestä, Bruno Rygseckin turmeltuneesta elämästä – martineista kello kymmeneltä ja liian räikeistä tupakkatakeista. Ihan kummallista, että joku ihan oikeasti asuu näissä taloissa. Katselen salaa illan pimetessä pehmeisiin olohuoneisiin. Valtavia kirjahyllyjä, ihmisiä oloasuissa. Ihan tavallisen näköistä. Koirani on luonnollinen anarkisti ja sillä on tapana tehdä tarpeensa sen kaikkein koreimman talon tai auton juureen. Hetken harkitsen jättäväni tuotoksen pienenä viestinä meiltä köyhiltä, kunnes muistan sellaisen nykyajan ihmeen kuin turvakamerat. Hipsimme silmät kantapäillä takaisin Pursimiehenkadulle.

Jos ei paremmin tietäisi, voisi ihmetellä näitä ihmisiä, jotka näyttävät asuvan kivijalan tyhjissä huoneissa, joiden kalusteena on vain valkoisia, suuria pöytiä. He kaikki ovat hirvittävän siistejä ja keskittyneitä tietokoneidensa ääressä. Ja jotenkin kovin onnellisesti täysin kadonneet ulkomaailmalta. Söpöjä, vähän niinkuin japanilaisia turreja katselisi. Mediatalon mordorinvarjon kynsistä kotiin lähtevien kasvoilla on toisenlainen onni. Vastaan ei tule yhtäkään tuttua. Olen siitä erityisen tyytyväinen. Tuntuu kuin olisin jonkun oikein mukavasti toimeentulevan herran kukkarossa.

Kun painan ulko-oven kiinni, alkaa ulkona sataa taas. Merellä salamoi, sähkö melkein maistuu. Se on hyvä. Huomenna ilma on puhdasta. Se juoksee keuhkojeni läpi ja tekee minusta päivä päivältä vahvemman. Ehkäpä ylihuomenna uskallan jo kokeilla Iso-Robaa. Tai sitten sitä seuraavana. Keuhkoparantolassa kun prinsessatkin saavat mennä hitaalla.

ps. Kuvitus on hieman katkonainen, koska taskuuni satoi ja puhelimeni kuoli. Niinkin voi käydä kun asuu meren rannalla.