Minulla on teoria. Suomalaiset
terveyspalvelut ovat huonontuneet radikaalisti viime vuosikymmeninä,
koska emme käy kirkossa. Ymmärrän, että tämä kuulostaa hieman
kaukaa haetulta, mutta malta mielesi, ystäväni. Aion kiertää pari
puuta ja palata taas asiaan.
Pakanalapsesta kasvaneena
universuminrakastajana en ole koskaan ymmärtänyt miksi niin moni
vihaa intohimoisesti kirkkoa. Kuten olen aikaisemminkin kertonut,
suhteeni kirkkoon ja uskontoon on ollut aina lämpimän utelias.
Meillä ei kotona puhuttu jumalasta, saatika sitten kirkosta.
Sittemmin pulju on näyttäytynyt minulle paikkana, joka pitää
huolta vanhuksista ja antaa teineille kahvia ja lämpimän
notkumispaikan hyisinä perjantai-iltoina. Niin ja järkkää
tyttökerhoa ja lukuisia muita kivoja juttuja lapsille. Ne papit ja
seurakuntalaiset, jotka tunnen (vaikka olenkin ihmisillä hemmoteltu)
ovat poikkeuksellisen suvaitsevaisia ja lämpimiä ihmisiä. Järkeeni
ei vain koskaan ole uponnut miksi kirkko on paha.
Niin. Minäkään en kirkossa käy. Ei ole tullut koskaan tavaksi. Olen kasvanut kaupungissa, jossa kirkot ovat vähän niinkuin muiston kuoria, onttoja kaikuja jostain mikä joskus oli. Ei eläviä ja sykkiviä yhteisömme solmukohtia vaan vähän surullisia paikkoja, kuin sulhasta odottelevia ikäneitoja.
Taannoisesta retkestäni kuuntelemaan
saarnasmies Sarasvuota jäi mieleeni kytemään kuitenkin tunne.
Jokin ihme kaipaus. Kirkossa oli lämpimää ja kivaa, turvallista.
Kaveri puhui kauniita asioita hyvistä, perustavanlaatuisista
arvoista ja ihmiset olivat vähän niinkuin samaa mieltä. Anna
anteeksi. Itsellesikin. Kunnioita lähimmäistä. Mutta
ennen kaikkea oli jotenkin ihmeellistä jakaa tila tyyppien kanssa,
jotka asuvat samoilla kulmilla kuin minä. Kohdata kotiyhteisöni
yhdellä silmäyksellä. Tällaista oli ennen, huomaan ajattelevani.
No. Miten tämä kaikki siis liittyy
terveyspalveluihin?
Käydessäni taannoin kummitätini
luona Mallorcalla, päivitteli Espanjalaisen terveydenhuollon
nopeuteen ja laatuun tottunut tätini suomalaista menoa. Itse
päivittelin Espanjaa. Tädilläni oli jokin pikkuvaiva; kolmen
tunnin päästä oli hänestä otettu jo keuhkokuvat julkisella
puolella. Ei tapahtuisi ikinä meillä. Myös Ranskan ja Italian
terveyspalvelut ovat aivan huikeat, lääkkeetkin ilmaisia.
Mietiskelen kotona, mikä yhdistää näitä maita? Hövelien
tukipakettiemme lisäksi, vahva kirkko, vahva
uskonnollisuus arjessa. Vahva yhteisö kirkon ympärillä, vahva
yhteisöllisyyden tunto valtiossa. Jotain mitä meillä ei vain
yksinkertaisesti enää ole. Alakerran Alepassa tulee
jotenkin heikommin tunnettua olevansa samaa porukkaa kuin esimerkiksi
yhteen väärään ääneen virsiä laulettaessa.
Elämme 70-luvun utopioiden
unelmamaassa, jossa jokainen on vapaa. Mutta kun vanhempamme
aikoinaan kaatoivat muureja ja vankiloita, eivät he jättäneet
yhtään seinää pystyyn. Ja me jäimme katottomiksi. Me emme
keräänny mihinkään sunnuntaisin muistamaan, että emme olekaan
yksin. Että maailmassa on vähän toivoa. Ja kysymään miten
naapuri voi, tarvitsisiko hän vaikka apua kun verhotanko lörpöttää,
eikä keittiön valot toimi (eikä ex-poikaystävistä ole siis
mitään hyötyä...). Me emme keräänny yhteen, me emme tapaa
toisiamme kuin omassa, rajattoman vapaassa yksityisyydessämme. Tai
yksinäisyydessämme.
Ja tästä johtuu, että olemme viime
vuosikymmenet maksaneet pois valtion lainaa, emmekä ole
varmistaneet, että terveyspalvelut säilyvät siten, että kaikilla
on niihin varaa, että jokainen tuntee olevansa turvassa. Koska emme
enää koe olevamme yhteisö, meillä ei ole enää yhteistä
huonetta.
Rakennetaan se uudestaan. Huomisten, 9.11., seurakuntavaalien ehdokaslistoilla on paljon hyviksiä. Käykää
äänestämässä niitä. Ja morjenstakaa vaikka samalla naapurin
mummoa. Tai minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti