Irman suuri vapauden manifesti

Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että tilanteet ovat sen verran absurdeja, että tämän kaiken on pakko olla kuvitelmaa? Että jos oikein keskityt, niin löydät niskastasi sisääntulon, johon syötetään keinotodellisuutta matrixista. Ja että sinulla ei ollut varaa ekaan luokkaan. Ostit oman liittimesi Clas Ohlsonilta ja ruotsalaisilla on ihan oma kuvaputki naapureilleen.

Olen aikaisemminkin kauhistellut mediasta oppimaani yli 35-vuotiaan naisen rooliani:

"
Näen itseni baaritiskilla heiluttelemassa suomuista häntääni ja sihisemässä. Jos joku onneton matkaani erehtyy on selvää, että parittelen ensin ja puren peniksen irti raukalta jälkikäteen, ja pudotan sen lasipurkkiin, jossa lukee täsmällisellä vanhanpiian kaunokirjoituksella: "Kuivattuja kikkeleitä". 

"

On enemmän kuin selvää, että pidän kyseistä synkkää kuvaa naurettavana ja hirvittävän kaukaisena todellisuudestani. Minä, suuri vapaudenrakastaja, joka vihaan rajoja ja rooleja, en mahdu moiseen keittiön kokoiseen laatikkoon. Mutta katsoessani itseäni kaukaa eräänä sunnuntaina, alkaa totuuteni hieman rakoilla. Matrixin tarjoamien tapahtumien tuottaman pettymyksen ja turhautumisen ytimessä lepää raskaana jotain muutakin - arvottomuuden tunne?

Olenko arvoton, koska en kelpaa miksi? Vaimoksi? Äidiksi? Kenen mielestä? Ympäristön? Vauvablogien? Minun itseni?

No niin. Ei tulle yllätyksenä, että hämmennykseni liittyy siihen rumempaan sukupuoleen. Olen ollut tekemisissä miehen kanssa. Taas. Milloin oikein opin ja pakkaan Lintulan laukkuni valmiiksi? Tosiaan, ihmisellä, joka on kirjoittanut jo toista vuotta aiheesta, ettei yksinkertaisesti ymmärrä miestä, kuvittelisi olevan edes hämärä haju taudinkuvastaan.

Tämä mies on pitkästä aikaa sellainen, joka pistää järjestelmän boottaamaan, ja Irman kieriskelemään kosteissa unissa ja heräämään aamuyöllä ruumiin läähätykseen. Sen enempiä yksityiskohtiin menemättä koko sekavan kohtaamisen lopputulos on se, että mies pelästyy jo mahdollisuutta suhteesta kanssani ja minä vihellän pelin poikki ennen kuin saan huolellisesti turpaani. Tiedän. Koko sotku kuulostaa kahden suuren pelkurin piiloleikiltä ja ehkä onkin sitä.

Silti olen vähintäänkin taas pihalla. Siis pitääkö oikeasti tietää etukäteen mitä haluaa? Miten voi päättää, ettei halua jotain mistä ei tiedä mitään? Kuinka huomiselle voi tehdä säännöt? Ja hitto – eikös tämä panikointi pitäisi tapahtua vasta sitten kun on pantu kuin aropuput sen pari viikkoa? Olenko minä oikeasti niin pelottava? Niin. Tässä lipoessani edellä mainittua liskonkieltäni, en ehkä enää ihmettele, että tyyppiä hieman, no, arvelutti.

Pohtiessani aihetta tunnen kuinka ajatusteni surulliseen rasvatyyneen alkaa nousta kupla. Blub. Siellä se taas on, tunnistan sen vuosien takaa. Raivon siivittämän riemun, kun olemassaolo tiivistyy irti yhteisön suonsilmästä. Sen saman paljaan tiedon, joka tuli minuun ensimmäisen kerran toisella vuosikymmenelläni, kun ymmärsin, että minun oli itse otettava arvoni ja tehtävä paikkani. Ne valmiit naisen paikat eivät olleet muotoani nähnytkään. Emansipaatio. Se se vasta oli siistiä. Emansipaatio. Kuinka mukavaa taas tavata.

Tuo hennatukkainen, uhallakin vesirajapituisiin hameisiin pukeutunut outolintu olisi säälinsekaisesti raivostunut, jos olisi nähnyt minut nyt. Naisen, jonka elämä on juuri niin vapaata, kuin sen pitikin olla. Ja joka istuu lyhistyneenä nojatuolissaan, kauniin asuntonsa lämmössä, seikkailujen välissä, tuntien olevansa arvoton, koska ei ole äiti tai vaimo. Mitä ihmettä on tapahtunut ja miten olen joutunut 50-luvulle? Miten rakkaimmasta ominaisuudestani, tinkimättömästä vapaudenkaipuusta, on tullutkin vamma, joka erottaa minut espoolaisen perhe-elämän onnesta? Miten ihmeessä minä olen alkanut katsomaan miehiä tulevina paritalon jakajina, enkä niinä ihanina, käsittämättöminä otuksina, joita olen rakastanut ihan sellaisenaan.

Otsalleni kihoaa hitaasti pieni täpärän pelastumisen hikipisara tuijottaessani kylmäävän parisuhdejoukkopsykoosin silmään. Kuka minä oikein olen ja helkuttiako teen tässä pisteessä? Kun juuri nyt minun pitäisi olla sotkeentumassa partaan jos toiseenkin. Kevyesti, ajatellen ensi yöhön ja ehkä huomiseen aamuun asti. Tähän mennessä olisi jo pitänyt oppia, ettei huomista voi hallita.

Asia ei kuitenkaan ole ihan näin suoraviivainen. On luonnollista, että ajatukset kuten: ”Kuolenko yksin ja syövätkö kissat naamani, kun minut löydetään vasta kuukauden päästä?, ”Onko minusta tulossa näkymätön, kun en ole pari tai perhe?” tai ”Menevätkö kevätkorkkarit hukkaan, kun kukaan ei enää katso näkymättömien naisten perään?” risteilevät ruokottomasti neljääkymmentä lähestyvän päässä. On ihan ymmärrettävää, että ne joskus herättävät virkeää paniikin tunnetta ja näkyvät myös ulospäin kun kaikki ympärilläsi puhuvat joko perheestä tai sen puutteesta.

Kaiken tämän hälyn keskellä tuntuu ihmeen omaiselta onnelta vielä tunnistaa itsensä. Huomata, että on paniikinomaisesti halunnut jotain, mitä ei haluakaan. Tai haluta taas kaikkea, koska se nyt on vain yksinkertaisesti ihan mahdollista. Esimerkiksi kumppania elämäänsä, joka ei välitä jos katoan aina pariksi kuukaudeksi ja saatan synnyttää joku päivä tyttäremme vaikkapa kambodzalaiseen maakuoppaan. Tai ulkosaariston pimeään. Koska vapaus on hauskointa, kuten Tovekin sanoi, ja sen jakaminen tekee siitä vain suuremman. Ihmistä, joka rakastaa minua juuri siksi, että olen pitelemättömissä. Ja ehkä vähän pelottavakin.

Kysymys on siis taas valinnasta. Kenen ääntä kuuntelee tai mitä peilikuvaa uskoo. Sitä kieltämättä hieman kulunutta aamunaamaa vessan peilissä vai kymmenen sentin korkojen ylle ripustettua vinoa hymyä kesäillan kupeessa. Kivutako puolessa rinteessä Kyöpelinvuorta vai juosta kevyessä hölkässä kohti rantaa ja seuraavaa aaltoa Montañitassa, Equadorissa?

Vaikeanpuoleinen pähkinä, eikö?

Syksyn opettavainen kokemus nelikymppisistä miehistä on muuten purettu tyylikkäiksi pähkinöiksi osoitteessa creat.fi – käy tsiigaamassa!

Tissikuva on omistettu rakkaudella Creatille. Koska lupaukset pidetään. Ja koska voin.