Barcelona, marraskuu

Kuvat: Ihana Kukka Ranta

Graciassa marraskuu on kääntynyt nopeasti lempeistä keskipäivistä iltojen kosteaan kylmään. Ajattelen: olen myöhässä. Olisin halunnut kirjoittaa aikaisemmin, kertoa aamuauringosta, vakuuttaa, että maailma ei ole syöksynyt ikuiseen pimeyteen – muistuttaa, että mordorimme reunoilla viheltelee Eurooppa, maailma, huominen.

En kirjoittanut, elelin hissuksiin ja kuulostelin pimeän karjuntaa pohjoisessa. Ihan vain varmuuden vuoksi, etten kiinnittäisi sen huomiota. Mutta piirsin joitain kuvia muistiini teille, meille. Tässä ne ovat.

”Nojailen kahdenistuttavan sohvan kuluneeseen, nahkaiseen syliin ja ojennan espanjalaisiin korkoihin päättyviä sääriäni. Vili makaa jaloissani, tarkkaillen viisas katse hievahtamatta ohi kulkevaa lounaskansaa. Tietokoneeni on täsmälleen kultaisen leikkauksen kohdalla ja näytämme sietämättömän tyylikkäiltä, värit ympärillämme taittuvat kuin itsestään rustiikkiseen loistoon. Kuvamme kehys on kahvila, jonka harkitun huolettomilla pöydillä lounastaa harkitun huolettomia barcelonalaisia. Suurien tammipöytien reunoilla istuu amerikkalaisia turisteja lenkkitossuissaan, pälyillen hermostuneesti asentoaan, onkohan se liian jäykkä? Hymähdän niille hyväntahtoisesti ja jatkan kirjoittamista.

Todellisuudessa Pariisin mekkoni kainalossa on reikä ja Vili rönöttää pölyinen maha pystyssä naapuripöydän rapsuteltavana. Jalassa on kyllä korot, ensimmäistä kertaa kuukauteen. Ja päällä on mekko, kerrankin graciaverkkareiden sijaan. On marraskuun toinen viikko ja olen päättänyt vihdoin mennä Gracian rajojen ulkopuolelle. Kävellä auringossa San Joanin puiston läpi, alas merelle päin. Antaa korkojen lyödä vielä lämpimään asfalttiin, ryhdin nousta taivaisiin, tai ainakin Eixamplen korkeimmille parvekkeille, ohittaa katalonialaiset katseet asiaankuuluvalla suosiollisuudella. Ja sitten, hypähtää sateen alta lähimpään metroon – parin pysäkin, kaukaisuuksien päähän, kotiin Graciaan.”

Ja silloin kun.

”Goticissa sataa, olen odottanut sadetta jo kauan. Juoksen töistä pitkällä jalalla ja tunnistan jo kaukaa katuvalon värin. Turistit ovat paenneet kosteaa viimaa ja Rambla on kääntynyt Tuulen varjoon. Otan ystävä-Sannaa käsivarresta kiinni, katoamme nopeasti Goticin sivukaduille. Suolasta raskas tuuli lyö kivisiin seiniin. Me emme mene sadetta piiloon vaan astumme Barcelonan maagiseen ytimeen, vanhaan Goticiin, jonka kahisevalla, ikivanhalla iholla turistilaumat ovat kirppuja, kiusallisia ja ruman värisiä, mutta pienen pieniä. Barcelonan humisevassa sydämessä kaikuu kaikki mitä minä tässä kaupungissa rakastan. Ikivanha suru, kadotetut rakkaudet ja Carlos Ruiz Zafonin kuolleiden kirjojen verkkainen, hävinnyt ääni. Kävelemme merelle saakka ja se ravistelee meitä riemuissaan.”

Tai päivä, jolloin J. Karjalaisen uusi levy ilmestyi.

”Kun Karjalaisen ”Et ole yksin” kaksi vuotta sitten ilmestyi, olin Nicaraguassa, kaukana kotoa ja sairaana. Olin joutunut onnettomuuteen, jossa hengenlähtö oli liian lähellä. Reidessä oli kuin leipäveitsellä hakattu reikä ja mielessä rahisi pelko. Hanna-sisko soitti joka aamu, puhuimme parvekkeella ja katsoin kun San Juan del Sur heräsi. Kun Karjalaisen levy tuli, olin päässyt ensimmäisiä kertoja liikkumaan yksin. Kuuntelin levyä lakkaamatta, se juoksutti uutta elämää katkenneisiin hermoihin, revittyyn lihaan. Jii oli korvassa kun kävelin kylän läpi ja lauloin täysillä mukana. Olin kevyt, ja elossa. Ja paikassa, jossa hymyiltiin takaisin.

Kuuntelen Karjalaisen ”Sinulle, Sofiaa” kun ensimmäiset isot kylmät tulevat. Barcelonan kylmä on julma ja märkä, se tulee mereltä. Olen pienoisessa shokissa. Sanat: ”Heeeetkinen, kukaan ei kertonut minulle TÄSTÄ!” kaikuvat päässä. Muutenkin etäkaamos kurottelee tahmaisia näppejään, olen kai ehdollistunut pimeänsurulle. Jiin laulut nostavat minut siihen samaan aurinkoon, joka pelasti minut Nicaraguassa. Uppoan syvemmälle uuden talvitakin kauluksiin ja katson kuinka Ramon y Cajal täyttyy ilta-auringosta. Vili toimittaa tärkeitä menojaan kotikadun puiden juurilla ja Jii laulaa mustikanlehden kokoisesta veneestä. En ole yksin. Taaskaan. Jii soi koko marraskuun, hohtaa ”pimeässä kuin loistava polku”.”

Ja vielä ilta-auringosta.

”Se maalaa Plaza del Solin portaat, tyypit soittavat kitaraa sekalaisissa seurueissa, ovat vähän ärsyttävän ”gracialaisia”. Me juomme olutta ja syömme jotain pientä, kaikkialla on laiska sunnuntai. Mies on hauska ja samasta maailmasta kuin minä. Aurinko häikäisee häntä, mutta se ei haittaa, hän kuuntelee keskittyneesti, kun kerron jotain tylsää tarinaa. Ja sitten suutelee. Kevyesti. Kun kylmä ajaa ovenpielestä peremmälle, juttelemme naapuripöydän turistien kanssa. Ne ovat haltioissaan ja pienessä iltapäivähumalassa. On mukava antaa ymmärtää, että he ovat tervetulleita. Minun kylääni, minun sunnuntaihini. Kylmä on karkoittanut plazan tyhjäksi, kun lähdemme. Kotona menen peiton alle ja pistän patterin päälle ensimmäistä kertaa. Sitä ennen suutelen miestä huomattavasti hitaammin toisen kerran kotiovella ja kävelen pitkät portaat ylös kihinä juosten varpaista kattoon.”

Kiitos kun katsoit kuviani. 

Mutta ennen kaikkea halusin sanoa: hei tyypit, te selvisitte! Taas! Olette rohkeita ja kauniita kuin merenkynnet ja peittositte Suomen marraskuun kuin se olisi pahainen itikanalku. Hyvä te - pimeää paennut tervehtii teitä!