Piilossa auringolta

Joskus se sattuu kohdalle. Useimmiten se seisoo musta selkä minuun päin. Ja sitten - se yllättäen kääntyy ja hymyilee. Ja huomaat olevasi lempeässä varjossa, ajankolossa. Pienessä tilassa, jossa tapahtuu ne arvokkaimmat hetket, helposti kuin hengitys. Onni, joskus se hymyilee. Tuo oikukas paskiainen.

Mies laulaa keittiössä Julio Iglesiasia. Ja tekee kahvia. Minulle. Kuinka ihmeellistä. Ei tarvitse edes kysyä, pitäisikö nousta. Ei tietenkään tarvitse.

Vilikoira on huolissaan, ei oikein tiedä mihin pistää tämän uuden, suuren uroksen, joka näyttää olevan sinnikkään huvittunut siitä. Se pyörii ympyrää, välillä kiehnää, välillä puolustaa minua raivokkaasti. Mies on nopea liikkeistään, ei aina muista, että pieni koira on tarkka paikastaan. Pienen koiran täytyy olla tässä maailmassa.

Myöhemmin mies tekee töitä palatsin toisessa päädyssä ja minä teeskentelen olevani kiireinen ja tärkeä. Sitten se hiipii kulman takaa kädessään valtava kärpäslätkä. Ja läimii sillä pyllylle. Koska se on hullu. Täysin sekopää. Ja se nauraa koko ajan. Koska elämä on jokseenkin mukavaa.

Joskus se sattuu kohdalle. Vuodesta irtaantunut päivä, joka on piilossa auringolta, pimeän pehmeällä puolella. Kyyryllään köysipinon päällä, tervalta tuoksuvan veneen alla. Turvassa, enemmän turvassa kuin missään. Onnen hymyn varjossa.