Ja sitten yksi aamu, se on poissa

Onni kääntyy kadun kulmasta valo kintereillään, potkaisee tieltään paperitollon, johon on raapustettu aamuyön päätöksiä ja suuntaa katseensa luottavaisesti eteenpäin. Niinkuin vain mies, jolla on kaikki, voi.

Minä katsoin toiseen suuntaan kun kaikki tapahtui. En tunnistanut ihan heti tuttua paikkaa, hämärän hapertamia värejä. Ääntä, joka kuuluu, kun yrität vetää henkeä sisään itkun nitistessä kurkunpäässä, rinnan kupertuessa kun pidätät henkeä, jos vaikka se ei nyt sitten olisikaan totta jos et puhalla ulos. Katsoin muualle kun valo kadulta sammui, kolahtaen kiveen kuin nuken langat, väsyneesti. Sitten kun tiesin jo missä olin, en ottanut uskoakseni, hölmö.

Onni on jo maantiellä, liftaa rekan kyytiin ja kiitää Varsovaan. Se on rakastunut nuoreen naiseen, joka syö elämää kylmiltään aamiaiseksi. Naisella on vihreät silmät ja kuudenkymmenenkahden päivän päästä hän makaa liikkumatta sängyssään ja hapuilee toisella kädellä räkäistä paperinenäliinaa lattialta. Tyyny on muurautunut avoimen suun pieliin ja nenän ontelot tukkeutuneet suruun. Nenäliinaa ei koskaan löydy, mutta tilanne ei siitä suuresti muutu.

Minä avaan silmät aamulla noin tuhannennen kerran tässä elämässä tietoon siitä, että mies on poissa. Katson rauhallisesti kattoon ja kasvoni pienet lihakset valuvat tyhjään ilmeeseen. Nousen ylos, keitän kahvit. Ne lähtevät joka kerta. Juon kahvin pienin, hitain suullisin. Niinkuin aina aamuisin.