Mies, joka ei osannut itkeä

Vila de Gracia tammi-maaliskuu 2016

Sen lämpö täyttää huoneen ja se hymyilee sinnikkäästi lävitsesi. Se laulaa aamuisin ja viheltelee päivän läpi. Se auttaa kaikkia ja on olemassa monelle. Se on hellä ja pitää minusta, kai jotenkin. Mutta se ei osaa itkeä. Eikä siksi rakastaakaan.

Minä katson Katalonian pilvien siivilöimää rannikkoa lentokoneen ikkunasta ja itken. Tottuneesti hiljaa, vaikka haluaisin ulista. Pitkään, syvältä, korkealle. Ja mietin. Miltä tuntuisi, jos tämä kamala ei pääsisi koskaan ulos - jos en osaisi itkeä minäkään. Kuinka se kasvaisi joka kerta, pakkautuisi betoninharmaaksi, lian raidoittamaksi jäätiköksi. Ja ajattelen, että minäkin suojelisin sitä loppuun asti rikkoutumiselta, karttaisin kaikkia, jotka uhkaavat sen kivistä rauhaa, pelkäisin rakkautta, pelkäisin häpeää. Ja kun joku yhtenä yönä kysyy mitä tapahtui, löisi jäähän lempeällä raudalla raon, juoksisin varmasti minäkin, kauhu kannoillani suojaan. Katoaisin hiljaisuuteen.

Sinä yönä yritin kertoa miehelle, mitä minä ajattelen surusta. Että se on osa onnea. Ei sillä raasteeksi käytetyllä ”ei ole vasenta ilman oikeaa”-tavalla, vaan että suru on onni. Että siinä pahimmassa surunsilmässä, kasvot vedessä kelluessasi, olet eniten sinä, olet rehellisin. Elät eniten. Ja onni on elää. Kaikella mitä olet.

Monta mustaa viikkoa myöhemmin muistuttelen itseäni edellisistä, hitusen pöyhkeilevistä sanoista. Vieras kaupunki on sulkenut ympärilleni onton tilan, jossa kuulen itseni liian hyvin. Oman pelkoni, oman jäätikköni kirskunan, sen tilkitessä jo sulaneita seiniä tuoreeseen riitteeseen.

Minä en taida olla yhtään sen reippaampi. Perkele.

Etsin sanoja jäälle ja lumelle. Meillä on niitä monta. Viti, nattura, utukka, höykkälumi. Juuri satanut pakkaslumi, pakkasenhiven. Yhtäkkiä minun tulee ikävä lunta. Sen hiljaisuutta ja lempeän lopun tuntua, kaupunkia, jonka kaduilla ei eletä, vaan selvitään. Jossa tiedetään, että suru on sama kuin onni. Eikä maalata kummituksia, hymyillä tyhjillä kasvoilla.

Barcelonassa paistaa aurinko. Ihmiset kiiltävät sen valossa, sisältä ja ulkoa – tässä kaupungissa mikään ei ole aitoa, kevyt ja hyväntuulinen pinta peittää päivät. Barcelona on samanlainen kuin tämä mies, sekään ei suostu suremaan, se jättää mielellään totuuden varjoihinsa unohtumaan.

Minä en osaa elää niin. Suru nousee päivien pinnalle, ja ajattelen, että sen pitääkin. Siihen se kuuluu, siinä minä sen näen. Minä tulen paikasta, missä jäälle on sata sanaa, kylmässä ei kukaan jaksa valehdella. Riite ihon pinnalla piirtää aikaa, heijastaa kasvomme. Kylmän pysäyttämät, mutta todelliset - todet.

En tahdo olla ihmisen kanssa, joka ei suostu suremaan, enkä taida osata elää kaupungissa, joka nauraa aina. Barcelona on säkenöivä teiniprinsessa, sitä haluaa rakastaa. Mutta se ei osaa rakastaa sinua, muulloin kuin auringossa. Ja minä taidan jo kaivata hieman varjoa.