Olen ollut täällä ennenkin. Muistin
sen sellaisessa tahmeassa hetkessä: ei helvetti, täällä taas.
Pisteessä, missä katson elämääni, tilannettani, ihmisen
muottiani sillä silmällä, joka tarkentuu neulanteräväksi,
halveksuvaksi pistoksi. Jolloin totean yksikantaan, ettei tämä nyt
taas oikein toimi.
Minulla oli SUUNNITELMA lähtiessäni
Barcelonasta keväällä. Se tuhanneskolmassadas, joka tuntui samalla
lailla ratkaisevalta kuin ne edellisetkin. Lähtöä tai paluuta
edeltävät.
Tulen kotiin. Aloitan suunnitelmani
toteuttamisen. Menee kuukausi. Törmään seinään, joka olen minä.
Tylsään aivokieppiin, joka kutoo aamuihini suon, liikkeisiini
hitauden, koodiini halun pakoon. Olen ollut täällä ennenkin.
Toteamassa, että jälkeen kerran yritin olla joku muu.
Tälläkään kertaa suunnitelma ei
ollut huono. Hankkia työ ja oma luokka. Muuttaa ehkä pois
Helsingistä. Löytää Suomi. Siirtyä seuraavaan ihoon.
Terästäytyä.
Yksi aamu jään tuijottamaan erästä etelä-ranskalaista olohuonetta Airbnb:ssä. Sen seinällä on aalto
ja kaikki siinä kertoo mukavaksi tehdystä odotuksesta, mainingin
kaiusta. Ja tuhruisen aamun täyttää selkeys: tuollahan minun
pitikin olla. Aallon äärellä. Soitan siskolleni kummallisen,
katkonaisen puhelun, joka menee suunnilleen näin: Niin siis kun mä
tajusin...no tää on enemmänkin tällainen teoria...et jospa mun
kuitenkin täytyis...Sisko kuuntelee hetken täysin käsittämätöntä
höpinää, joka hiipuu nolostuneeksi mutinaksi ja toteaa: No
juurikin niin!
Myöhemmin mietin, minkä ihmeen takia
päädyn ”järjestämään” elämäni uudestaan ja uudestaan.
Vaikka kaikki hyvät asiat viime vuosina ovat vain tapahtuneet,
tulleet. Kaiken mikä annettavissa on ja mitä olen pyytänyt, olen
saanut. Ja siltikään en ole mielestäni hyvin, sattuma tanssii
ympärilläni, eikä hyvä oloni ole kuin varkaan lämpöä.
En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä,
jotka haluavat muokata elämänkumppaniaan. Toivovat, että ne
puhuisivat eri tavalla, ajattelisivat ylemmin. Olisivat joku muu.
Miksi olla miehen kanssa, josta haluat tehdä toisen? Omalle
iholleni ei ymmärrykseni kuitenkaan yllä. En ole hyvä näin,
päiväni ovat huoneita täynnä ovia, ilman ulospääsyä. Olen
ruma. Olen lihava. Pehmeä ja veltto. Minusta ei ole. Minun pitää
muuttua. Minä en kelpaa näin.
Vaikka aina kun heilautan kättäni,
tapahtuu taikoja.
Se maakuoppa, jonka rakennamme vuosien
haavoista sieluumme, on minulla aina vain yhden askeleen päässä.
Kompastun aivan liian helposti epäuskoon, epätoivoon – sokeaan
tarpeeseen rakentaa loistavan sieluni ympärille rautainen kehikko.
Jotta en putoaisi, jotta en lentäisi. Jotta minusta kuuluisi
loksahdus, kun sopisin, kuuluisin vihdoin. Kun pysähtyisin. Ja joka
kerta kiemurtelen uusissa, vakavammissa nahoissani epämukavuuttani,
hengitän vapaasti vasta kun olen taas irti. Ja ostanut lennot.
Tällä kertaa Amerikkaan. Pieneen,
merenrantakylään New Englandissa, jossa on talo, sisko ja ehkä
jokunen aalto naapurirannoilla. En tiedä tekeekö aalto minusta
kuitenkaan onnellista, enkä osaa puolustella loputonta liikettäni.
Tiedän hyvin, että maailman rannoilla tyhjyys on aivan yhtä
hiljaista ja olen jo paennut kaikkea mitä vain on mahdollista paeta.
Jäljellä ei ole enää kuin yksi syy lähteä. Koska tällainen
minä olen.
Viimeisenä päivänä Vallilassa ehdin
vielä huolehtia viljelylaatikot talviteloille. Kaivan
huoltorakennuksen perältä lapiota ja sadattelen jo useamman viikon
palaneena ollutta valoa. Viiden minuutin päästä valo on syttynyt.
Taidoin huomaamattani heilauttaa kättäni. Täytyy muista tehdä
niin useamminkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti