Merien välissä

Tämän pitäisi olla se teksti, jossa kerron kevyesti uuden matkan arjesta, meren rannoista ja sunnuntain farmer's marketista, siirtokuntien aikaisista puulinnoista ja siitä hämmentävästä tosiasiasta, että Amerikka on ihan oikeasti olemassa. Sen sijaan mieleni tekee synkistellä.

Olen ollut viime viikkoina surullinen, masentunut, apaattinen. Kuljeskelen lököttävissä farkuissani, rasvaisen tukan alla pitkin Newburyportin hiljaisia katuja, joille ensimmäiset amerikkalaiset rakensivat kauniita, mahtavia talojaan. Nyt tässä kaupungissa asuu onnellisia ihmisiä. Maailmanlopun varjossa, mukavissa ulkoiluvaatteissa tassuttelevia ystävällisiä sieluja.

Minä tunnen olevani näillä leveillä kaduilla se mörkö, polttavani mustaa rakkaudella hoidettujen pihojen nurmeen. Ja sanon taas päivien pysähtyneessä hiljaisuudessa ääneen: en osaa elää.

Niin. Myönnän, että saatan olla joskus hiukkasen ylidramaattinen, tapakohtalokas. Kun elää niinkin epätasaisesti, kuin olen valinnut elää, satunnaiset mustat aukot imaisevat aika ajoin sisäänsä. Näin Amerikassa kun olen; päätielle päästäkseen joutuu aina ajamaan parin pimeän laakson tai kurjan tehdasalueen läpi. Matkustaessa yksin pitkiä aikoja joutuu myös viettämään aikaa liikaakin itsensä kanssa. Enkä minä ole todellakaan kovin hyvää seuraa. Urhean seikkailijan kilpeni murentuu matkan alkaessa ja se sähisevä pikkuelukka minussa käpertyy kauhistuneena kerälle lähimpään nurkkaan, tai pakenee uneen. Sri Lankassa minua kutsuttiin sleeping girliksi ensimmäisessä hostellissani, koska ryömin aamuisin huoneestani suoraan hammockiin. Viikon päästä sitten heräsin ja hieroin pelon pois silmistäni.

Lähtiessäni Amerikkaan, heitin huolettomasti ilmaan kuinka paras surffikausi on pohjoisrannikolla juuri alkamaisillaan kun saavun. Kuukautta myöhemmin en ole kastanut edes varpaita vedessä. Minulla on ollut kaikennäköisiä SYITÄ. Ensin puuttui auto. Kun sain auton, niin sitten maininki kuoli. Kun päivä oli oikea, oli jotain oikeampaa. Mutta todellinen syy siihen etten mene mereen, on se, että pelkään. Pelkään vanhan haavan puolesta ja pelkään epäonnistuvani.

Tykkään kovasti kertoa jokaisen tilaisuuden tullen surffionnettomuudestani. Mitä pahemmalta se kuulostaa, sitä oikeutetumpi pelkoni on. Sitä parempi syy minulla on pysyä kuivilla, nyt jo toista vuotta. Totta, miehenkämmenenlevyinen reikä reidessä, puoli senttiä pääsuonesta, on aika paska juttu. Ja se selittää sen, miksi surffipäivän aamuna herään jäykkänä sanattomasta kauhusta ja päätän pitää silmät kiinni nousuveden yli. Mutta kun nyt katselen Jenness Beachin mukavan näköisiä aaltoja ja lokaalin oloista surffikansaa, en pelkää haavani puolesta. Pelkään että teen itseni naurunalaiseksi, että epäonnistun jollain mystisellä tavalla. Ihan kuin, ihan oikeasti, rannalla kukaan edes huomaisi minua aalloissa, saatika sitten pilkkaisi yritelmääni lainelautailla. Vedän syvään henkeä ja astun ulos autosta. Ja kävelen urheasti surffikauppaan, tuntien adrenaliinin juoksevan ulos kurkusta, sekoitettuna pienen pieneen voiton makuun.

”Miten niin liian isot aallot vuokraukseen? Nuohan on hädin tuskin metrisiä!”

On reaktioni siihen, kun kaupassa käy ilmi, ettei lautoja ole tänään vuokralla. Vakuutussyistä, niinkuin kaikki älyttömyydet Amerikassa tapahtuu. Pyörin hetken ympyrää ja melkein ostan laudan. Nyt kun olen psyykannut itseni tähän tilaan, en mitenkään haluaisi luovuttaa. Maali on niin lähellä. Todettuani pankkitilini vääjäämättömän rajallisuuden, kerään reippauteni viimeiset muruset ja kävelen autolle. Jonka tuulilasiin on viimeisen vartin aikana joku käynyt kiinnittämässä neonvihreän, kohteliaan parkkisakon. Amerikkalainen surffijumala ei ole leppoisa, harmaapartainen Huey vaan näppylänaamainen, neliönmuotoinen koulukiusaaja, jonka nimi on ihan varmasti Biff. Jos se muistaisi sen kerrankin ulkoa.

Jostain syystä perinpohjainen kiukku tekee pettymyksestä helpomman. Sadattelen jokaista tienvarrella venyttelevää surffaria, kun ajan nelivetoani kotiin päin ja toivotan koko lajin Saharaan, kirjaimellisesti.

Matkalla kotiin mietin, miksi tämä on niin iso juttu minulle, mikä pakko minulla on. Suhteestani surffaamiseen tulee mieleen epätoivoinen kaipuu mieheen. Jonkinlainen ylitsepääsemätön tarve todistaa itselleni, että oikeasti olen juuri se kiiltävälihaksinen terveyden ja huolettomuuden perikuva, joka olinkin parhaimpina surffitalvinani. Tai että oikeasti olisin täydellinen rakastettava niille miehille joita en osannut kadottaa. Koska surffiminän allit eivät roiku, eikä sen pieruverkkareihin ole kasvanut kiinni Netflix. Koska surffiminä uskaltaa, ei koskaan pelkää ja on pirun virtaviivainen, kaikella tapaa.

Mutta surffiminällä ei ole yhtä asiaa. Kotia. Sellaista paikkaa, mistä ei haluakaan lähteä ja missä herää turvassa. Eikä sillä ole työtä, tarvetta opettaa, eikä kirjoittaa, koska illalla se on väsynyt aallon liikkeistä, raukea päivästä. Eikä sillä ole pientä koiraa, joka odottaa ison meren takana.

Minulla on.

Ehkei se sitten ollutkaan niin tärkeää, välttämätöntä. Aalto ja vapaus. Ehkä kaikki onkin ihan hyvin näin.