Isän kanssa postia hakemassa

Lapsuuteni saaristo ei ole vehreä melukylä, vaan hurja ja humiseva, meren äärellä sinnittelevä metsä. Sen läpi kävelimme isäni kanssa Sunnanlandista Östra Saverkeitin kylään hakemaan postia. Kerran kaksi viikossa – postilla ei ollut kiire. Kesäpaikassamme ei kaupunkia ollut olemassa eikä maailma vielä korissut kuolemaa, siis uutisetkin odottivat. Ikuisuuden kestävään kesään sai piiloutua rauhassa.

Metsä ei ollut vaaraton paikka pienelle tytölle. Suonsilmien päällä leijuivat tupasvillat, tuuli oli hakannut korkeimmat kalliot ja puut kumariksi, koviksi. Isän kämmen kurottui läpi pään korkeudelle ulottuvan saniaismetsän, eikä isän reppuselässä suohon tai punaisiin kalliohin kadonnut. Metsäpolun päässä oli pellonreuna, jolta pääsi tielle. Tien reunassa laidunsivat sen kesän vasikat, niitä oli useimmiten kaksi tai kolme. Minä kasvoin joka kesä niiden tahtiin, isommaksi, vahvemmaksi, vieraammaksi.

Tämän kesän lopulla katselin isän selkää, matkallamme hakemaan postia. Mökkimme paikka on muuttanut kylän kylkeen ja postimatka sivistynyt tieksi. Silti matka kestää meillä pitkään. Isä unohtuu tutkimaan kaikennäköistä, järjestelemään asioita. Sitten tarkistetaan mihin oltiinkaan menossa ja tiedänkö aivan varmasti suunnan. Joskus isä hermostuu, kun en osaa selittää tarpeeksi hyvin tai kun voimat ei riitä piilottamaan turhautuneisuutta äänessäni. Isi, kyllä sä tiedät missä postilaatikko on.

Isä ei tiedä. Tai ei muista. Koska isällä on alzheimer ja se syö isää joka päivä. Pienen palan muistia, korvaa sen tarinoilla joita kukaan muu ei tunnista. Ihmisillä, joita ei ole olemassa, totuudella, johon me emme kuulu.

On olemassa kolmenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka rakentuvat menneisyydestä, tehdyistä teoista. Niitä, jotka ovat nyt. Ja niitä, jotka ovat alati niin huolissaan menneestä ja tulevasta, etteivät oikein osaa olla tässäkään hetkessä.

Minun isäni kuuluu niihin, jotka olivat. Hän teki tärkeitä asioita, hän oli jotain, hän rakensi yhteisöä ja tunsi ihmisiä. Isälleni on tärkeää, että hän oli olemassa.

Mietin, että kun isä unohtaa tekonsa, katoaako myös isä. Tai kun sanat eivät enää löydä toisiaan, lauseet eivät käy järkeen ja jäljelle jää vain tietävät eleet, patriarkan kaiku. Ja onko sillä väliä, tekeekö isä töitä tämän pääministerin kanssa, niinkuin väittää tai onko hän menossa kohta tärkeään palaveriin, jos isä kokee itsensä yhtä merkittäväksi kuin aikaisemmin. Ja kummalle se on oikeastaan vaarallista. Isälle, joka elää keksityssä maailmassa vai minulle, jolle menneisyys on vielä olemassa. Joka näen sen murtuvan ja katoavan, elämäni suurimman sankarin käyvän voimattomaksi, avuttomaksi.

On täysin mahdoton sanoa, milloin isän tauti alkoi. Alzheimerin ensimmäiset oireet menevät helposti vanhenemisen ja ukkoontumisen piikkiin. Minun isäni kohdalla taudin alkuvaiheen pystyy tunnistamaan vasta nyt, melkein vuosikymmen myöhemmin. Ehkä. Pahinta on oikeastaan se, etten tiedä, milloin tauti alkoi ja isä loppui.

En käyttäisi varsinaisesti sanaa hienotunteinen kuvaillessani isääni. Mutta hän ei koskaan ennen ollut ilkeä. Isän muutos tapahtui niin hitaasti, että erehdyin uskomaan, että sellainen hän kuitenkin oli, minun isäni, ilkeä mies. Mies, joka raivosi vaimolleen julkisesti ja joka komenteli minua, tytärtä, kuin kuuroa koiraa. Tai joka oli lapsellisen mustasukkainen minun ja äitini suhteesta ja luuli että punoimme yhdessä juonia hänen päänsä menoksi. Veljieni seurassa isä ryhdistyi, oli kaltaistensa joukossa, kai turvemmassa. Minusta ja äidistäni tuli jossain vaiheessa ”te”. Se vastapuoli, joka haukkui aina kun avasin suuni ja joka ei koskaan antanut isän olla rauhassa. Minusta oli tullut vihollinen.

Sitten tuli diagnoosi. Ja isä huononi nopeasti. Aivan kuin hän olisi päästänyt irti, lopettanut tappelemasta vastaan. Ensin ajattelin, että se on huono, että isä oli luovuttanut taudille. Ja sitten ymmärsin, että isä oli vain lakannut teeskentelemästä, vihdoin. Astunut harmaaseen ja jättänyt sumun haromisen muille. Sen on täytynyt olla valtava helpotus.

Silloin taudista tuli oikeastaan meidän tautimme, meidän, isän läheisten. Alzheimerista ei parannuta, se on arvaamaton tauti, jota ei tunneta vieläkään kovin hyvin. Se saattaa edetä vuodessa parissa tai vuosikymmenissä. Siksi sitä vastaan ei oikeastaan tarvitse taistella, onneksi. Sen kanssa vain opitaan elämään.

Minä en osaa sitä vielä kovin hyvin. Äitini on niitä tässä hetkessä eläviä ihmisiä, jolla ei ehkä ole koskaan ollut varaa tai aikaa murehtia liikoja. Hän tekee sen mitä pitää tehdä, eikä muista kertoa jos ei jaksa. Minä huolin hänen puolestaan. Näen painajaisia valveilla kuinka jotain tapahtuu tai ote irtoaa. Pelkään, että isä katoaa tai että raha loppuu. Että äiti murtuu. Minä en pärjää ilman äitiä, eikä minusta olisi koskaan ottamaan hänen paikkaansa. Näen korttipakan hajoavan, huolien satavan lapsuudenkodin katolle. Minä olen se, joka ei osaa olla nyt, koska eilinen ja huominen on liikaa.

Mutta isä on nyt, joka päivä. Niinkuin äitinikin. He heräävät aamulla ja päivästä tulee täysi tavalla tai toisella. Minun huoleni ei keikuta laivaa suuntaan tai toiseen.

Miltä se siis tuntuu? Kun seisomme lähimetsässä Helsingissä ja isä ei suostu lähtemään uudelle polulle Kivirantaan – vanhat umpeutuivat jo 30 vuotta sitten. Vaikka muistammehan me ne molemmat. Minä vain tiedän, että välissä on tapahtunut elämä. Tai kun isä lukee tuntikaupalla uudestaan ja uudestaan samoja uutisia, enkä jaksaisi kuunnella. Tai kiljuu keittiön pöydän ääressä, että myrkytämme häntä tai varastamme hänen rahansa. Tai kun kuuntelen sitä alati jatkuvaa, epätyytyväistä murinaa, kuinka kukaan hänen ympärillään ei tee oikein ja kaikki on levällään ja väärin. Kun tosiasiassa joka ikinen minuutti olemme äitini kanssa valppaina ottamaan kopin, puunaamme hänen tietään silkoiseksi. Pelkäämme, että raivokohtaus napsahtaa päälle, tai että isä tahtoo taas mennä sinne jonnekin muualle, missä on hänen paikkansa. Että taas täytyy sanoa ääneen: Mutta isä, tämä on sinun kotisi, me asumme täällä. Helsingissä. Se sattuu hienon hienosti joka kerta.

Ja kun isä raivoaa, ei järki auta. Pikkutyttö minussa toteaa: Isä on vihainen, ja se on minun syyni.

Viime kesän lopulla ryömin saaressa yksi aamu isän viekkuun ja köllimme hetken, koira, minä ja isä. Isä mietti missä on hänen vanhat mökkipäiväkirjansa, minä muistelin olympialaisia, joita isä järjesti meille joka kesä. Isä on hetken hiljaa ja sanoo: ”Halusin kirjoittaa teille kaiken ylös, jotta muistaisitte. Että teillä oli hyvä lapsuus, minä yritin antaa teille hyvän lapsuuden. ” Aamuisin isä muistaa eniten, aamuisin isä on melkein se vanha isä. Se, jonka kanssa teimme teatteriesityksiä, joissa hän oli minun, lentäjä-ässän, uskollinen lentokone. Aamuisin isä on se mies, jolle oli tärkeintä rakastaa perhettään. Eikä sitä ilkeää alzheimer-isää olekaan yhtäkkiä olemassa enää. Ja minunkin muistini armollisesti paikkaantuu, ainakin vähän, ihan kuin joku puhaltaisi haavaan. Ihan kuin minulla olisi vielä isä.