Miksi äänestän SDP:tä

Ne muut syyt, kuin se, että äiti heittäisi perheestä ulos.

Kasvoin demariperheessa. Katsellen Manun presidentinvaalijulistetta saunan seinällä pitkälle 90-luvulle asti ja näperrellen punaisia huoparuusuja pienillä sormillani jo ensimmäisissä muistoissani. Olen onnekas. Minulle vaikuttaminen, yhteinen vastuu ja muista välittäminen opetettiin kotona. Tärkein viesti kuitenkin oli se, että vaikuttaminen todella on mahdollista, yhteisiä asioita hoidetaan yhdessä, kasvuni koodiin ohjelmoitiin toivo. Tämä oppi on antanut minulle yhteisöllisen perusturvan tunteen; elämme maassa missä minusta pidetään huolta jos putoan. Putosinkin, isosti. Olen viettänyt suuren osan viime vuosikymmentäni toipuen, parantaen itseäni ja uudelleen kouluttautuen. Ja nyt, palaten kokopäiväisesti työelämään. Tämän mahdollisti sosialidemokraattinen aatemaailma. Selitän pian, lupaan.

Perheestäni johtuen demarien äänestäminen on aina ollut minulle niin luonnollinen juttu, että olen harvoin pysähtynyt edes ajattelemaan sitä. Aikaisempina hallitusvuosina oikeastaan epäilin, että yksi suurimpia syitä demariuteeni oli ja toki on yhä sinnikäs vastarannankiiskeyteni – demarit kun eivät todellakaan ole seksikkäitä hipstereitä. Minua onkin somessa haukuttu ihan vapautuneesti vuosien aikana aina läskistä ay-pomosta vain yksinkertaisesti tyhmäksi ja laiskaksi demariuteni pohjalta. Samat vanhat väsyneet haukkumasanat toistuvat vuosikymmenien aikana ja vaikka hallitukset vaihtuvat, se tosiasia ei muutu, että jotenkin tämä kaikki on takuuvarmasti demarien syytä. Olisin kaivannut haukkumasanastoon hieman mielikuvitusta ja värikkyyttä – mutta siinäkin mielessä demarius on monen mielestä vain kertakaikkisen tylsää.

Olinkin aiemmin huolissani siitä, ettei puolue ole helposti lähestyttävä. Nyt se ei enää kiinnosta pätkääkään – tykkään kellua ihan yksinäni tämän oman punavihreän kuplani pinnalla, rosoisena demarisyylänä, vaatien kärttyisenä vastuullista politiikkaa, tekoja eikä sanoja, poliittista ammattitaitoa aatteellisen puhdasotsaisuuden sijaan. Antti Rinteen noustessa puheenjohtajaksi olin järkyttävän pettynyt siitä, että hienoksi poliitikoksi kasvanut Jutta Urpilainen ei saanut jatkaa. Nyt olen hissukseen oikein tykästynyt Rinteen eleettömään ja harmaaseen läsnäoloon. Tykkään kun hän puhuu vain silloin kun on asiaa, kuuntelee vaalitenteissä vähän väsyneen oloisena muiden rääkymistä ja sitten käyttää, selkeästi suurin ponnistuksin, puheenvuoronsa mahdollisimman valmiiksi ajateltuna. Helvetti, täytyykö sitä nyt aina olla vaikkapa Orpon kaltainen puhekone, jonka suunpielistä soluu tasaiseen tahtiin niin katteettomia talouden uhkakuvia kuin aatteellista sontaa. Muuten, en tosiaan tiennyt, että Kokoomus menettää yöuniaan toisen asteen koulupudokkaisen takia, tai että jos Suomen luottoluokitus laskee, tarkoittaa se automaattisesti vuosittaista miljardin euron korkojen nousua. En tiennyt, koska nämäkin hunajalla päällystetyt piikit ovat yksioikoisesti täyttä ei-totta, retorista roskaa. Mutta tiedän myös hyvin, kumpi näistä puhetyyleistä toimii yleisöön, ja että olen kohderyhmässäni hyvin yksin.

Hyllystäni löytyy molempien isoäitieni lukemistoa nuoruuden vuosilta.

Mutta asiaan. Olen viime vuosikymmenien ajan tasaisin väliajoin tulkinnut itselleni, mitä tarkoittavat sosialidemokraattiset aatteet: työ, tasa-arvo ja vapaus. Tasa-arvo ja vapaus ovat monelle yksiselitteisiä, mutta niiden sävy muuttuu kummasti, kun asetamme kysymyksen: Kenen rinnalla pyrimme tasa-arvoisiksi? Mistä olemme vapaita? 

Näistä arvoista minulle ei kuitenkaan oikein koskaan avautunut ”työ". Onneksi. Ei ennen tätä hallitusta ja sen valtavaa poliittista liikettä, jonka tarkoituksena on muuttaa yhteiskuntaamme historiallisesti.

Kaikki alkaa vanhasta kunnon setä Marxista ja työnarvoteoriasta. Kertauksen vuoksi. Se raha minkä me tuotamme (BKT), tuotetaan yhdessä työnantajien ja työntekijöiden kanssa. Sen arvo ei määräydy markkinoiden vaan siihen käytetyn työmäärän mukaan. Siis kansantuotteen tuotamme me kaikki yhdessä, ja sen omistamme me kaikki yhdessä. Tilanne oli toinen yli sata vuotta sitten. Työläinen ei omistanut muuta kuin vaatepartensa ja työstään saaman pienen palkan, joka piti luokan jatkuvasti kehityksen ulottumattomissa, selviytymisen rajamailla. Työväenliike ja Sosialidemokraattinen puolue muutti tämän tilanteen, se otti haltuunsa sen henkisen kapitan, vallan, mikä BKT:sta työväelle kuului. Tämä muuttui myöhemmin myös oikeaksi rahaksi liittotoiminnan ja tupojen myötä. Viime vuosikymmeniin asti rahan valta oli jaettu, koulutimme maahamme yhteisellä rahalla ammattilaisia, jotka toivat panoksemme takaisin palveluina ja verorahoina, niin yksityishenkilöiden kuin yritysten kautta. Maksuton yliopistokoulutus takasi tietopääoman jakautumisen tasa-arvoisesti ja siitä pidettiin kynsin hampain kiinni. Valtakunnassa oli kaikki hyvin ja demareista tuli vallankumouksellisten sijaan epäseksikkäitä portinvartijoita.

Ja kun minun koko työidentiteettini ja olennainen osa terveyttäni tuhoutui seitsemän vuotta sitten työn vuoksi, nostin työn pääomastani, jonka olimme vuosien aikana yhteiseen pottiin kerännyt, palkallisen sairasloman, ansiosidonnaisen ja ilmaisen uudelleen kouluttautumisen. Käytin sen työläiselle kuuluvan osan BKT:ta ja toivuin, palasin takaisin työelämään. Ja selvisin hengissä.

Sitten tapahtui globalisaatio, rahan valta muuttui, työn arvo jakautui uudestaan. Tuli välttämättömät leikkaukset pienipalkkaisilta, koska yhteinen vastuu. Elintärkeät koulutusleikkaukset ja hämmentävän nopea avaus siitä, että yliopistoihin tuotaisiin ”pieni” lukukausimaksu. Ja tuli Sote, jonka valinnanvapaudelle hurrataan kuin jeesuslapselle ja jonka peruskuvio on tämä: Me koulutamme korkeatasoisia sote-alan osaajia ilmaiseksi, jotta he menisivät töihin monikansallisessa omistuksessa oleviin yrityksiin (suurin osa merkittävien sote-alan yrittäjien omistuksesta on ulkomaista pääomaa), joilta me ostamme palveluita ja jotka tekevät x määrän tuottoa, joka menee – mihin? Vaikea sanoa. Mutta se on aivan varmaa, että sitä ennen tuotoista jää paksu ja kermainen kerros rikkaiden huulille. Samaan aikaan kun palkansaajia huudeltiin yhteisiin talkoisiin, jakoivat yritykset ennätysosinkoja palkkakehitykseen sitoutumisen sijaan ja hallitus sijoitti yrityksiin, siinä hyväntuulisessa toivossa, että talouskasvun hedelmät putoaisivat suuryritysten hyväntahtoisuuden vuoksi myös työntekijöille. Hellyyttävää optimismia, eikö?

Minua on aina kiukuttanut se kiimainen ylpeys, millä porvaripuolueemme rakastavat hyvinvointiyhteiskuntaamme vaalien alla. En ymmärrä sitä. Kappas, tämä hyvinvointimme kun on rakennettu raskailla lehmänkaupoilla läpi viime vuosisadan. Jokainen hyvinvoinnin rakennuspalikka on maksettu myönnytyksenä pääomalle.

No, nyt on niin, että oikeisto on tullut hakemaan lehmäänsä takaisin. Suomi on menossa ei uuteen, vaan vanhaan järjestykseen, jossa me emme enää omista työtämme.

Me emme saa antaa sen tapahtua. Siksi ”työ” on demareille arvo. Ja siksi äänestän näissäkin vaaleissa SDP:tä.

ps. Ja tietenkin iloisena anna-fanina Anna Mäenpäätä, 436. Tutustu täällä Annaan. Sillä on Irman luotto.

Kuva: Laura Rantanen