kuv

kuv

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Pero...dove sono tutti quanti?

Kuva: Space on Fire-kollektiivi, Esko Valtaoja ja maapallon ulkopuolinen elämä -luento

Esko Valtaoja löi minua tällä viikolla avaruuden kokoisella avokämmenellä vasten kasvoja.

Minulla on käsikirjoitus. Se on syntynyt leikkaamalla ja liimaamalla viimeisen seitsemän vuoden tekstejä, tapahtumia, ajatuksia, etsimällä niistä tarinan. Nyt kirja on valmis, melkein. Ensimmäisestä kappaleesta puuttuu loiste, se kaipaa kiillotusta, se tarvitsee suunnan. En halua kirjoittaa sitä loppuun.

Mietin miksi. Olen ajatellut, että se johtuu siitä, etten haluaisi ihan vielä lopettaa tätä aikaa, päästää vapaudesta irti. Tai että pelkään tarinan olevan roskaa, kirjallinen kevyttä hölynpölyä. Mutta Valtaoja sai minut ymmärtämään, että todellisuudessa olen kauhuissani siitä mahdollisuudesta, että kukaan ei lue kirjaani. Että kukaan ei käännä sivujani. Että minä ja tähtipölystä taivutetut sanani olemme yksin, eikä metsässä kuulu ääntä kaatuessamme.

Paitsi ettei sanat ole tähtipölyä, me olemme. Hiiltä ja vetyä ja typpeä ja voi luoja, mistä meidät nyt on tehtykään – Esko tietää. Minä muistan vain sen, että samat aineet kiertyvät läpi maailmankaikkeuden avaruustuulien muotoilemana yhteen, tiivistyy massaksi ja räjähtää taas irti. Aivan niinkuin me teemme tämän lyhyen ja turhan elämän aikana. Tulemme massaksi, etsimme merkitystä ja sitten lihamme kuolee, aineemme luovuttaa, hajoaa kunnes taas tiivistyy mullassa ja ilmassa ja avaruudessakin, kenties. Talk about shit hitting the fan.

Tämä tieto on ollut joskus minusta lohdullinen, koska ajattelin, että olemme osa suurta ainetta, ikuisessa liikkeessä ja täydellisen paikallaan – koska universumia pitää kasassa rakkaus. Ja liike on vain hengitystä. Että me emme ole yksin.

Esko Valtaojan luennon ensimmäisen tunnin aikana uskon yhä vahvemmin, että näin on – on mahdotonta, että olisimme yksin, kun jokainen hiukkanen maailmankaikkeutta on potentiaalista elämää, kivenkin sisällä, syvällä maan uumenissa, sietämättömässä paineessa asuu Halicephalobus mephisto, pieni eläin. Pieni eläin, syvällä maan sisällä, syöden kiveä. Elämä on niin sinnikäs ja vääjäämätön, että sen on pakko olla kaikkialla mihin silmä käy tai mielikuvitus kantaa. Elämän täytyy olla.

Mutta missä?

"Se l'Universo e in primis la nostra galassia pullula di civiltà sviluppate, dove sono tutti quanti?"

Siinä se seisoo pulleilla, pyöreillä, lapsenkasvoisilla italian sanoilla. Jos avaruudessa on elämää, missä kaikki ovat?

Humisevan avaruuden soundtrack leikkaa päässäni kirskahtaen kiinni ja kolahtaa luentosalin lattialle. Niin. Missä kaikki ovat?

Fyysikko Enrico Fermin paradossoon ei ole mitään muuta vastausta kuin: ei missään. Koska elämää ei ole. Ketään ei ole missään. Kukaan ei ole tulossa. Se kummallinen kierouma aineessa, mikä on ihmisen äly, tunteet ja sielu, on yksin valtavassa, rajattomassa, suunnattomassa aineen tilassa. Me olemme se devil worm, joka kaivaa sokeana toivoa mustan kiven sisästä. Valtavassa, rahisevassa avaruudessa on vain hiljaisuus. Eikä kukaan vastaa. Eikä kukaan ole tulossa.

Siksi rakastamme tarinoita, siksi rakastamme tarkoitusta. Siksi odotamme ratkaisua, itsemme toista puolta, suurta rakkautta, puuttuvaa palaa, koska tiedämme, syvällä sielumme lihassa, että henkemme on vain haamukipua, tähtisumun vääristymää. Ja rakkaudenkaipuumme surullinen yritys paikata avaruuden kokoinen musta aukko.

Ja siksi en halua lopettaa kirjaani, koska se kertoo etsimisestä, eikä siinä löydetä mitään. Enkä halua todeta: Se esiste l'amore, dove é? Jos rakkaus on, missä se on?

Valtaoja lopettaa upean luentonsa ja yleisö kysyy älykkäitä. Enimmäkseen koristeellisesti aseteltuja kysymyksiä siitä, onko jumala olemassa ja muuta sontaa. Minä haluaisin koputtaa elämänvoimaa uhkuvaa luennoitsijaa ujosti olkapäälle ja kysyä: Miten tuon tiedon kanssa voi elää? Kun ymmärtää kuinka suunnattoman, rajattoman, äärettömän yksin olemme? En uskalla kysyä, vaan lähden kotiin. Kasvattamaan parran. Ehkä se auttaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti