Keittiön pöytä on väsynyt mutta
onnellinen. Eilisen juhlan ruumis lepää sillä kaikkensa antaneena.
Ystävä soittaa ohi ajaessaaan ja tarjoutuu siivoamaan. Minä juon
kahvia sängyssä ja enkä jaksaisi vielä nousta, päätän antaa
juhlan vielä maata, kuulostella hiljaisuutta.
Mieli on hyvä, ruumis rauhallinen.
Ulkona on kevät ja kaikki on taas uutta.
Sitten se tulee, kuin kaataisi kuumaa
öljyä kertakäyttömukiin. Rakas ystävä kertoo raskaudesta, pieni
ihminen matkalla. Olen iloinen ja onnittelen, pyyteettömästi,
tosissani. Vauvat on hyvä asia. Ja sitten tulee kipu, kuin
valkoinen valo, välähtäen. Ruumis kouristuu suruun ja kohtu
käpertyy tyhjän ympärille. Iho muistaa eilisen vauvanlämmön,
pienimmän vieraan pehmeän pään rinnalla. Aivot lyövät sakkaa ja
hengitys salpaantuu, ja tajunnan läpi syöksyy kohina, mykkä
karjunta.
Ja sitten iho päästää irti, kohtu
hellittää ja jatkan päivää. Tällä kertaa en siksi, koska en
muuta voi. Vaan siksi että voin. Kivusta on tullut valoista,
puhdasta. Se ei enää myrkytä sielua, vaan on vain kaipausta. Ja
kaipauksen päässä on aina rakkaus.
Kuukausia myöhemmin avaan kuvan
somessa. Siellä se on, viime kevään uutinen. Iho kuin ensirakkaus,
läpikuultava ja täydellinen. Kuultavien silmäluomien takana
ihmisen tarkoitus.
Ja kipu tulee takaisin. Eikä se tule
enää valon kyljessä vaan äkkisuoralta taivaalta kuin eilinen
myrsky. Haukon henkeä, eikä pirunnyrkistä sisälläni pääse kuin
yksi ymmärrettävä sana: miksi ihmeessä tein tuon? Miksi? Ei saa
mennä katsomaan niitä kuvia, ei saa mennä! Etkö sinä ihminen
ymmärrä, ettei saa!?
Luoja kuinka se sattuu. Luoja. Vielä
kun henki on suoristunut kouristuksestaan ja asettunut ymmärtämään,
ettei täältä pois pääse, vaan on vain asetuttava, kirvelee
tyvenessä. Tunnen ensimmäiset kaiut tämän kuun kuukautiskivuista,
ne kuulostavat katkeran, vanhan naisen vihalta. Turhan kohdun
kantaja, se sanoo.
Katson aaltoa ja ankkuria ihollani,
ajattelen seitsemän vuoden matkaani, kaikkea sitä mitä olen
rakentanut, huolimatta pelosta ja mustista luolista mieleni lihassa.
Lähtöä ja paluuta, aikaa, jolloin hengitin kylmän tahdittamana
sisään ja ulos maailmasta, palaten aina. Tätä suurta ihmistä,
joka minusta on tullut. Naista, joka pitelee sanoja kämmenellään.
Eikä mikään tästä merkitse mitään. Mikään tästä ei paina,
pidä kiinni. Ei edes se säälittävä uho tuskan keskellä – aina
voin lähteä taas, aina voin paeta! Koska aalto ei minua enää
täytä.
Pari viikkoa sitten varastin kuusi
kummallisen tuttua yötä entisen rakastettuni kanssa ja näin
tyttöni hänessä, lähempänä kuin koskaan. Tänään se on vain
houkan houretta, typerän naisen venäläistä rulettia. Typeryyttä,
josta maksan tällä sietämättömällä kivulla. Niin, siksi tämä
sattuu tänään näin paljon, tiedän sen kyllä.
Kun suru hengittää taas tasaisesti
minussa, näyttää maailma vedenalaiselta. Valo on hieman
epätodellista, sinistä, takapihalla sää kehrää ilkeyksiä,
turhat jumalat katkeraa, pientä kostoaan.
Nyt kun on tyventä, aloitan alusta,
taas. Etsimään valkoista valoa, kirkasta, puhdasta välähdystä,
toivoa säryn huoneista, kotia surussa. Kaipauksen hentoa lankaa,
josta lähteä taas kerimään tyttöjäni luokseni. Tiedän kyllä,
että siellä se on. Heijastaa haurasta valoa mustikan varvun
juurella. Aion kierittää sitä hitaasti sormen ympärille ja
nykäistä hiljaa. Merkiksi siitä, että täällä minä vielä
olen. Ja odotan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti