Paulan saari

Maanantai-aamu. Köpötän kahvipannulle, jonka täytin jo eilen illalla. Kaadan kahvia valtavaan kuppiin itselleni ja jätän pienemmän kupin odottamaan sohvan käsinojalle ystäväni heräämistä. Ystävä on tullut Barcelonasta juhlimaan syntymäpäiviäni.

Etsin kuumeisesti bussilippua, jo takki päällä. Se ei löydy, on mentävä ratikalla. Kävelen halki sumuisen Lintulahden ja työpaikan aulassa on vieras tyyppi vuorossa. Ai niin, Milja on Portugalissa – ajattelen ohimennen, että pitää muistaa lähettää hänelle ne surffivinkit. 

Kuuntelen Mikko Joensuuta, mutta loppupäivä taitaa mennä Dollylla. Saan hississä pahaa silmää, vaikea sanoa miksi – en ole ihan hereillä. Ei haittaa, minun ei tarvitse enää pienistä välittää. Kas, kun olen neljäkymppinen.

Pää on pumpulia ja jäsenet painavat, jopa enemmän kuin suttuiset aivoni. Tuntuu kummallisen vapaalta, ihan kuin olisi päästetty häkistä ulos. Luulin säästyneeni neljänkympin kriisistä, mutta viime viikkojen aikana se on ohittanut sisäkurvista ja hyökännyt sikana limppuuni. Olo on ollut kuin verisellä lihakimpaleella kymmenen kuution haialtaassa.

Tänään muistelen Paulan saarta, viikonlopun juhlia, joita jännitin kamalasti ja joista tuli juuri sellaiset kuin olin toivonut. Sellaiset juhlat mistä kirjoitin jo vuosia sitten:

”Mitä minä tekisin maailman viimeisenä päivänä? Se kirkas aamu 21.12.2012, joka valaisee lumen kiillottaman kaupunkini sekä lempirantani valkoisen hiekan jossain Nicaraguassa, tulee olemaan lyhyt. Mitä minä tekisin sillä arvokkaalla ajalla, kysyn itseltäni useamman kerran joulun pimeän tilkitsemässä yössä, enkä oikein osaa vastata. Rakastaisin? Rauhassa ja rauhallisesti niitä elämäni ihmisiä, jotka on minulle annettu. Uudestaan sillä hillittömällä intohimolla niitä, jotka menetin. Anteeksi antaisin ja pyytäisin – selittelemättä, luopuen vihan pidosta. Istuisin lämpimän keittiöni pöydän ääressä ja tekisin ruokaa – miettimättä huomista. Järjestäisin yhdet niistä Muumilaakson juhlista, joita valaisee puutarhavalot ja tahdittaa kaukainen tanssi. Koskettaisin sormenpäilläni hitaasti ja huolella niitä rakkaita tarinoita, joita kirjahyllyni kantaa. Istuisin alas polvi-istuntaan illan hämärtyessä, avaisin sieluni ovet ja kiittäisin universumia kaikesta mitä olen saanut. Itkisin hetken kaiken kauniin kuolemaa, enkä menisi nukkumaan vaan valvoisin loppuun asti.”

Viisi vuotta sitten elettiin maailmanloppua. Minusta on tuntunut viime viikkoina, että oma maailmani loppuu. Niin kuin se loppuikin, tänä viikonloppuna, tavallaan.

Ihmiset, jotka sanovat, että ikä on vain numero, ovat raivostuttavan nuoria. Tai sitten vain sitkeässä torjumisen tilassa. Kuolemme koko ajan, maailma loppuu joka päivä. Ruumiimme hiipuu hiljalleen ja mielemme valmistautuu sulautumaan taas maahan, ilmaan, veteen, maailmankaikkeuden hohkaavaan hengitykseen. Ei ihmekään, että huomisen lyheneminen hieman kuumottaa.

Sitten tulee se päivä. Paulan saari on hieno, Helsinki antaa meille syksyn kauneimman ilman. Aurinkoisilla kallioilla istutaan kasassa, toiset höpöttelevät grillitulien äärellä, lapset pelaavat krokettia, tai ehkä kaivautuvat Kiinaan mailoilla. Ruoat, juomat, vohvelit, juhlavalot, mojitot ja omenaglögit naksahtelevat paikoilleen hissuksiin juhlijoiden toimesta, vaikka olen myöhässä kaikesta – tietysti. Veli on savustanut valtavan kasan lohta, kysymättä. Olen hirvittävän kiitollinen, ja se kohauttaa clinteastwoodisti olkiaan. Sellaisia ne ovat, isoveljet, minun elämäni cowboyita. Kun pöytä on valmis, keikun sen päässä uudessa juhlaesiliinassa ja unohdan kertoa sen tärkeimmän. Meidän perheessä on ollut tapana osoittaa rakkauttaan ruoalla. Nyt sitä on, syökää, sanon sen sijaan. Mutta tietäväthän ne.

Minä juoksen koko illan, enkä ehdi hädintuskin syödä, tai puhua kenenkään kanssa. Juuri niin kuin aina. Ne ovat vähän huolissaan, ja käskevät nyt istua, että minäkin pääsisin nauttimaan tunnelmasta. Ne pelkäävät, että passaan juhlani ohi. Mutta ne eivät tiedä yhtä asiaa.

Että illan aikana pysähdyn usein. Seisomaan tuvan portille katsomaan niitä. Näitä minun ihmisiäni, jotka syövät ja juovat puutarhavalojen alla ja nauravat. Ja minut täyttää niin pitelemätön onni, etten aina oikein saa henkeä. Ne ovat niin hirvittävän hienoja. Nämä minun elämäni rakkaat.

On paljon asioita, joita olisin halunnut olla ennenkuin täytin neljäkymmentä. Äiti, opettaja, rauhallinen ja onnellinen. En näin sydäntäsärkevän yksinäinen. Mutta nojatessani satavuotiaan torpan oven pieliin illan hämärtyessä kirpeäksi, olen ylpeä.Tähän astinen elämä ei ole voinut ihan pieleen mennä, kun puutarhassa juhlii nämä ihmiset. Minua, kaikista maailman ihmisistä - juuri minua, mikä ihme!

Juhlien jälkeisellä viikolla tunnen kummallista, ylimaallista vapauden ja irtoamisen tunnetta. Ajatella, vuoteni alkavat nollalla, ihan uusi alku! Hait luimuilevat noloina nurkissa, tuijottelevat muina haina katonrajaa, kuin eivät koskaan olisikaan pitäneet sitä hirveää mekkalaa. Minä annan niiden sulautua tapettiin ja ajattelen: Paulan saari oli hyvä maailmanloppu.

Kiitos siitä teille, ystävät. Rakastan!