Lapsuuteni saaristo ei ole vehreä
melukylä, vaan hurja ja humiseva, meren äärellä sinnittelevä
metsä. Sen läpi kävelimme isäni kanssa Sunnanlandista Östra
Saverkeitin kylään hakemaan postia. Kerran kaksi viikossa –
postilla ei ollut kiire. Kesäpaikassamme ei kaupunkia ollut olemassa
eikä maailma vielä korissut kuolemaa, siis uutisetkin odottivat.
Ikuisuuden kestävään kesään sai piiloutua rauhassa.
Metsä ei ollut vaaraton paikka
pienelle tytölle. Suonsilmien päällä leijuivat tupasvillat, tuuli
oli hakannut korkeimmat kalliot ja puut kumariksi, koviksi. Isän
kämmen kurottui läpi pään korkeudelle ulottuvan saniaismetsän,
eikä isän reppuselässä suohon tai punaisiin kalliohin kadonnut.
Metsäpolun päässä oli pellonreuna, jolta pääsi tielle. Tien
reunassa laidunsivat sen kesän vasikat, niitä oli useimmiten kaksi
tai kolme. Minä kasvoin joka kesä niiden tahtiin, isommaksi,
vahvemmaksi, vieraammaksi.
Tämän kesän lopulla katselin isän
selkää, matkallamme hakemaan postia. Mökkimme paikka on muuttanut
kylän kylkeen ja postimatka sivistynyt tieksi. Silti matka kestää
meillä pitkään. Isä unohtuu tutkimaan kaikennäköistä,
järjestelemään asioita. Sitten tarkistetaan mihin oltiinkaan
menossa ja tiedänkö aivan varmasti suunnan. Joskus isä hermostuu,
kun en osaa selittää tarpeeksi hyvin tai kun voimat ei riitä
piilottamaan turhautuneisuutta äänessäni. Isi, kyllä sä tiedät
missä postilaatikko on.
Isä ei tiedä. Tai ei muista. Koska
isällä on alzheimer ja se syö isää joka päivä. Pienen palan
muistia, korvaa sen tarinoilla joita kukaan muu ei tunnista.
Ihmisillä, joita ei ole olemassa, totuudella, johon me emme kuulu.
On olemassa kolmenlaisia ihmisiä.
Niitä, jotka rakentuvat menneisyydestä, tehdyistä teoista. Niitä,
jotka ovat nyt. Ja niitä, jotka ovat alati niin huolissaan menneestä
ja tulevasta, etteivät oikein osaa olla tässäkään hetkessä.
Minun isäni kuuluu niihin, jotka
olivat. Hän teki tärkeitä asioita, hän oli jotain, hän rakensi
yhteisöä ja tunsi ihmisiä. Isälleni on tärkeää, että hän oli
olemassa.
Mietin, että kun isä unohtaa tekonsa,
katoaako myös isä. Tai kun sanat eivät enää löydä toisiaan,
lauseet eivät käy järkeen ja jäljelle jää vain tietävät
eleet, patriarkan kaiku. Ja onko sillä väliä, tekeekö isä töitä
tämän pääministerin kanssa, niinkuin väittää tai onko hän
menossa kohta tärkeään palaveriin, jos isä kokee itsensä yhtä
merkittäväksi kuin aikaisemmin. Ja kummalle se on oikeastaan
vaarallista. Isälle, joka elää keksityssä maailmassa vai minulle,
jolle menneisyys on vielä olemassa. Joka näen sen murtuvan ja
katoavan, elämäni suurimman sankarin käyvän voimattomaksi,
avuttomaksi.
On täysin mahdoton sanoa, milloin isän
tauti alkoi. Alzheimerin ensimmäiset oireet menevät helposti
vanhenemisen ja ukkoontumisen piikkiin. Minun isäni kohdalla taudin
alkuvaiheen pystyy tunnistamaan vasta nyt, melkein vuosikymmen
myöhemmin. Ehkä. Pahinta on oikeastaan se, etten tiedä, milloin
tauti alkoi ja isä loppui.
En käyttäisi varsinaisesti sanaa
hienotunteinen kuvaillessani isääni. Mutta hän ei koskaan
ennen ollut ilkeä. Isän muutos tapahtui niin hitaasti, että
erehdyin uskomaan, että sellainen hän kuitenkin oli, minun isäni,
ilkeä mies. Mies, joka raivosi vaimolleen julkisesti ja joka
komenteli minua, tytärtä, kuin kuuroa koiraa. Tai joka oli
lapsellisen mustasukkainen minun ja äitini suhteesta ja luuli että punoimme yhdessä juonia hänen päänsä menoksi. Veljieni
seurassa isä ryhdistyi, oli kaltaistensa joukossa, kai turvemmassa.
Minusta ja äidistäni tuli jossain vaiheessa ”te”. Se
vastapuoli, joka haukkui aina kun avasin suuni ja joka ei koskaan
antanut isän olla rauhassa. Minusta oli tullut vihollinen.
Sitten tuli diagnoosi. Ja isä huononi
nopeasti. Aivan kuin hän olisi päästänyt irti, lopettanut
tappelemasta vastaan. Ensin ajattelin, että se on huono, että isä
oli luovuttanut taudille. Ja sitten ymmärsin, että isä oli vain
lakannut teeskentelemästä, vihdoin. Astunut harmaaseen ja jättänyt
sumun haromisen muille. Sen on täytynyt olla valtava helpotus.
Silloin taudista tuli oikeastaan meidän
tautimme, meidän, isän läheisten. Alzheimerista ei parannuta, se
on arvaamaton tauti, jota ei tunneta vieläkään kovin hyvin. Se
saattaa edetä vuodessa parissa tai vuosikymmenissä. Siksi sitä
vastaan ei oikeastaan tarvitse taistella, onneksi. Sen kanssa vain
opitaan elämään.
Minä en osaa sitä vielä kovin hyvin.
Äitini on niitä tässä hetkessä eläviä ihmisiä, jolla ei ehkä
ole koskaan ollut varaa tai aikaa murehtia liikoja. Hän tekee sen
mitä pitää tehdä, eikä muista kertoa jos ei jaksa. Minä huolin
hänen puolestaan. Näen painajaisia valveilla kuinka jotain tapahtuu
tai ote irtoaa. Pelkään, että isä katoaa tai että raha loppuu.
Että äiti murtuu. Minä en pärjää ilman äitiä, eikä minusta
olisi koskaan ottamaan hänen paikkaansa. Näen korttipakan hajoavan,
huolien satavan lapsuudenkodin katolle. Minä olen se, joka ei osaa
olla nyt, koska eilinen ja huominen on liikaa.
Mutta isä on nyt, joka päivä.
Niinkuin äitinikin. He heräävät aamulla ja päivästä tulee
täysi tavalla tai toisella. Minun huoleni ei keikuta laivaa suuntaan
tai toiseen.
Miltä se siis tuntuu? Kun
seisomme lähimetsässä Helsingissä ja isä ei suostu lähtemään
uudelle polulle Kivirantaan – vanhat umpeutuivat jo 30 vuotta
sitten. Vaikka muistammehan me ne molemmat. Minä vain tiedän, että
välissä on tapahtunut elämä. Tai kun isä lukee tuntikaupalla
uudestaan ja uudestaan samoja uutisia, enkä jaksaisi kuunnella. Tai kiljuu keittiön pöydän ääressä, että
myrkytämme häntä tai varastamme hänen rahansa. Tai kun kuuntelen
sitä alati jatkuvaa, epätyytyväistä murinaa, kuinka kukaan
hänen ympärillään ei tee oikein ja kaikki on levällään ja
väärin. Kun tosiasiassa joka ikinen minuutti olemme äitini kanssa
valppaina ottamaan kopin, puunaamme hänen tietään silkoiseksi.
Pelkäämme, että raivokohtaus napsahtaa päälle, tai että isä
tahtoo taas mennä sinne jonnekin muualle, missä on hänen
paikkansa. Että taas täytyy sanoa ääneen: Mutta isä, tämä on
sinun kotisi, me asumme täällä. Helsingissä. Se sattuu hienon
hienosti joka kerta.
Ja kun isä raivoaa, ei järki auta.
Pikkutyttö minussa toteaa: Isä on vihainen, ja se on minun syyni.
Viime kesän lopulla ryömin saaressa yksi aamu
isän viekkuun ja köllimme hetken, koira, minä ja isä. Isä mietti
missä on hänen vanhat mökkipäiväkirjansa, minä muistelin
olympialaisia, joita isä järjesti meille joka kesä. Isä on
hetken hiljaa ja sanoo: ”Halusin kirjoittaa teille kaiken ylös,
jotta muistaisitte. Että teillä oli hyvä lapsuus, minä yritin
antaa teille hyvän lapsuuden. ” Aamuisin isä muistaa eniten,
aamuisin isä on melkein se vanha isä. Se, jonka kanssa teimme
teatteriesityksiä, joissa hän oli minun, lentäjä-ässän, uskollinen
lentokone. Aamuisin isä on se mies, jolle oli tärkeintä rakastaa
perhettään. Eikä sitä ilkeää alzheimer-isää olekaan yhtäkkiä
olemassa enää. Ja minunkin muistini armollisesti paikkaantuu,
ainakin vähän, ihan kuin joku puhaltaisi haavaan. Ihan kuin minulla olisi vielä isä.
