Särkynyt päiväkoti lasipallossa

 

Tunsin tyttäreni kanssa ensimmäistä kertaa olevamme tervetulleita yhteisössämme kun hän aloitti päiväkodin.
 

En kelvannut julkisiin hedelmöityshoitoihin koska minulla ei ollut miestä, lisääntymistä vakavasti vaikeuttavasta diagnoosista huolimatta. Käytyäni erittäin kalliit ja rankat hedelmöityshoidot raskauduin lahjoitetusta alkiosta. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä odotukset oli korkealla, olin äärimmäisen väsynyt, peloissani, yksin. Itketti, sillä tavalla tottuneesti. Neuvolan täti uteli hoidoista ja kehoitti menemään terveyskeskukseen jonottamaan ennakoidessani raskauden aikaista masennusta. En mennyt, otin yksityisen neuvolan ja doulan, jotka pelastivat henkeni, monella tapaa. Naistenklinikalla tyttäreni leikattiin minusta ulos hätäsektiossa, näin hänet ensimmäistä kertaa yli puolen metrin päästä, kurottaen hänen pieneen tassuunsa teho-osaston kehdossa, en saanut vielä nousta sängystä, eikä sänky oikein mahtunut. Sen jälkeen lähinnä taistelin siitä, ettei minua heitettäisi reikä mahassa heti seuraavana aamuna ulos. Imetysopastusta sain sen verran, kuin pois juoksevan kätilön kaukainen huikkaus pumppaamisen tärkeydestä piti sisällään. Köpöttelin taas yksin naistenklinikalla lähinnä onnellisena siitä, että pystyin syömään normaalisti ensimmäistä kertaa raskauden jälkeen, enkä osannut vaatia mitään.


Päiväkodissa kuulin ensimmäistä kertaa sanan “me”. Sitä piti opetella aika pitkään, me-kieltä. Ajatuskin siitä, että joku toinen, ihan täyspäinen aikuinen (ja vielä huomattavasti pätevämpi kuin minä) vastaa lapseni hyvinvoinnista oli tajunnan räjäyttävä. Olin jo tovin asettanut oman onnistumisen tavoitteeksi lapsen hengissä selviytymisen, nyt oli varaa ajatella enemmän. Miten minun lapseni kasvaa onnellisena. Mitä ikätasoista lapseni osaa. Kuka lapseni on.


Monena aamuna itketti, ihan muista syistä kuin useimmilla. Emme olleet enää yksin.


Menin töihin, kirjoitin, elelimme. Talveksi lähdimme Aurinkorannikolle, piti vähän surffata, että siitä voisi kirjoittaa seuraavaan kirjaan. Lapsi sopeutui talven päiväkotiin nopeasti, olihan kotona mennyt koko syksy tosi hienosti. Päiväkoti oli kiva paikka, ihan kaikkialla maailmassa.


Sitten tulimme takaisin ja jotain oli särkynyt.


En ymmärtänyt sitä ihan heti. Koko ensimmäisen syksyn olin ollut hirvittävän onnellinen juuri avatusta päiväkodistamme kun luin uutisia päivähoidon kriisista. Ei meillä vaan, ajattelin. Mutta talven aikana peikko oli päässyt omaan pihaan asti. Niin minulle kuin lapselle rakas kasvattaja oli sairastunut liikaan työhön ja samaan aikaan päiväkodissa oli alkanut sijaisrumba.


Syksyllä tilanne vain pahenee. Lapsia pääsee turvattomaksi rakennetusta design-pihasta karkuun. Päiväkodin ja vanhempien tehtailemista pihan turvallisuuteen liittyvistä anomuksista ei ole mitään iloa. Tulee flunssat, niin kuin joka vuosi. Ja se helpotuksen tunne joinain aamuina, kun vastassa onkin tuttu aikuinen. Edes jostain ryhmästä. Lapseni on natural born kosmopoliitti, joka tuntee puolet talosta, hän löytää aina tutun naaman. Kestää hetken, ennen kuin tajuan, ettei moinen taito pitäisi olla 2-vuotiaalle tarpeellinen. Lapseni päivien koti oli rikki.


Minun maailmassani asioita pistetään kuntoon, tehdään jotain, toimitaan, korjataan. Perustamme vanhempaintoimikunnan: keskustelemme, kehitämme, olemme huolestuneita, otamme yhteyttä kaikkialle, mihin ikinä keksimme. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni vastaan tulee aivan aukoton muuri. Tuntuu kuin varhaiskasvattajien huonot työolot on vain yksinkertaisesti status quo, näin ne asiat nyt vain ovat. Asiaa päivitellään kuin mustaa joulua, mutta kukaan ei reagoi katastrofin kumuun pimenevässä taivaanrannassa. Mielikuvissani Helsingistä tulee järkevän keskustelukumppanin sijaan bunkkeriinsa piiloutunut nurkkapieru ukko, joka välillä poseeraa kiiltävänä maailmalle. Päiväkodilla kierrätetään lähes joka viikko ulkomaisia arkkitehteja ihailemassa virtaviivaista rakennusta, samalla kun pihalla liian harvat kasvattajat yrittävät pitää lapsia hädissään ehjänä.


Viesti on selkeä. Kasvattajia ei ole lähellekään tarpeeksi, eikä sijaisiakaan riitä. Joka päivä jää Helsingissä noin parisen tuhatta sijaispaikkaa täyttämättä. Päiväkoteihin voi ilmeisesti lähes tulkoon kävellä sisään, jos on töiden tarpeessa. Mutta missä kasvattajat ovat? Kun ei niitä löydy edes rahalla - kuten minulle niin kernaasti kerrotaan.


Uusi varhaiskasvatuslaki vaatii, että vuoteen 2030 mennessä päiväkodeissa tulee olla 2/3 opetus-, kasvatus- ja hoitohenkilöstä varhaiskasvatuksen opettajia tai sosionomeja. Kunnianhimoinen tavoite, joten sen saavuttamiseksi on varmastikin varattu resursseja? Kuntaliitto on selvittänyt vuoden alussa VaKan henkilöstön riittävyyttä. Jarkko Lahtinen (Kuntaliitto 2022) toteaa muistiossaan yksitotisesti näin:


“Vaikuttaa vahvasti siltä, että nykyiset koulutusmäärät eivät mahdollista vaaditun henkilöstörakenteen toteutumista vuoteen 2030 mennessä. Kunnissa tehdään jo nyt työtä henkilöstörakenteen muuttamisen osalta ja vakansseja nmuutetaan vaatimusten mukaisiksi. Kelpoisten varhaiskasvatuksen työntekijöiden osalta on jo nyt huutava pula eikä nyt lisätyt aloituspaikat muutu työntekijöiksi kuin aikaisintaan noin neljän vuoden päästä.”


Eli pissit on housussa jo nyt, eikä kuivamisesta ole toivoakaan. Kasvattajia ei ole tarpeeksi nyt, eikä nykyisillä toimilla niitä ole ainakaan tarpeeksi vuonna 2030. Otan pari askelta taaksepäin. Jos kasvattajia ei ole tarpeeksi nyt, niin niitähän ei siis ole koulutettu tarpeeksi aikoinaan. Missä nämä päätökset on tehty?


Varhaiskasvatusasiat siirtyivät vuoden 2012 lopussa Sosiaali- ja terveysministeriöstä Opetus- ja kulttuuriministeriöön, mihin ne maalaisjärjen mukaan kuuluvatkin. Kahta vuotta myöhemmin OKM:ssä valmistuu selonteko, jossa valoitetaan VaKan lähihistoriaa, nykytilaa sekä suuntalinjoja sen kehittämiseen. On vaikea saada kiinni mistään kovin konkreettisesta virkamieskielen läpi, mutta viesti huutaa tekstistä: koulutukseen on panostettava ja paljon. Myös ministeriöiden välisen viestikapulan vaihto on tökkinyt, kuten sivulauseessa kainosti todetaan. Mutta ehkä kaikkein tärkein viesti tässä muistiossa ei löydykään tekstistä. Vaan siitä, että se on yleensä olemassa. Jos tällaisen taustamateriaalin kokoaminen on ollut saman tien varhaiskasvatusasiaoiden vaihdettua ministeriötä tarpeellinen, ei lähtöasetelma ole ollut hääppöinen. Voiko olla niin, että juurikin siihen aikaan, kun varhaiskasvatuksen henkilöstömitoitusta ja koulutuspaikkoja olisi pitänyt kuumeisesti kartoittaa tätä hetkeä varten, ei STM:ssä olla tehty - mitään. Yhtikäs yhtään mitään.


Ajatus on kylmäävä, mutta ei yllätä. Kyllähän nämä näkymättömien naisten työt ovat aina tulleet hoidetuksi, ilman, että niihin nyt pitäisi niin panostaa. Eikö niin? Voisiko nykyinen VaKan kriisi juontaa juurensa tosiaan 2010-luvun laiminlyönteihin STM:ssä?


Selailen vielä vuosikymmenen vaihteen kepulaisia hallitusohjelmia, eikä kasvattajien koulutuspaikoista tosiaan ole mitään puhetta. Vanhasen II ja Kiviniemen I hallitus luo “perheille aitoja mahdollisuuksia valita lapsilleen paras hoitomuoto.” Kotihoidon ja yksityisen hoidon tukea nostetaan. Sanaa varhaiskasvatus ei mainita kuin kerran koko ohjelmassa, sekin ainoastaan yhteydessä, jossa etsitään sille paikkaa ministeriöissä. Syntyy kuva, että varhaiskasvattajat ovat jälleen kerran näkymättömiä, niin virkamiehille kuin hallitukselle. Lasten hoito ei ole osaamista, vaan naisten puuhastelua.


Vanhasen hallituksesta on aikaa yli vuosikymmen, onko Opetusministeriön taannoisesta selvityksestä otettu opiksi? Ei siltä ainakaan vaikuta. Vasta marraskuussa valtio epäsi Helsingin yliopistolta lisärahoituksen varhaiskasvatuksen opettajien lisäpaikkoihin sekä muuntokoulutukseen, jolla lastenhoitajat voivat täydentää pätevyyttään. Samassa uutisessa kerrotaan Stadin ammattiopiston hakeneen oikeutta kouluttaa varhaiskasvatuksen lastenhoitajia, turhaan. opetusministeri Honkanen perustelee päätöstä sillä, että nämä 400 uutta koulutuspaikkaa eivät yksin ratkaise päiväkotien kriisiä. Niinpä niin, miksi antaa vettä lapselle, kun sille tulee jano kuitenkin.


Hyviäkin uutisia on, tavallaan. Valtakunnallinen 1000+-monimuotokoulutus tarjoaa mahdollisuuden kouluttautua varhaiskasvatuksen opettajaksi joustavasti. Vuonna 2021 paikkoja oli Helsingissä 40. Hakijoita oli 411. Tällä hetkellä Helsingistä puuttuu noin 2200 pätevää kasvattajaa.


On totta, että kasvattajat pakenevat alalta. Valtava määrä jo pian tai välittömästi valmistumisen jälkeen ja loput sitten vähintäänkin myöhemmin. SUPERin tuoreen tutkimuksen mukaan lähes 80 % kasvattajista harkitsee alan vaihtoa. Ministerin peruste pitää siis paikkansa, mutta eräs olennainen kysymys puuttuu: miksi? JHL vastaa kysymykseen myös tuoreessa kyselyssään: kasvattajat elävät pelon ilmapiirissä. Epäkohdista ei uskalleta ilmoittaa, jottei jouduta silmätikuiksi. Työn menettämistä pelätään, syystäkin. Mikä on aivan naurettavaa nykyisessä työvoimapulassa. Myös STOP - VaKava leikki -mielenosoituksen järjestäjille on tulvinut kasvattajien kertomuksia uhkailusta, vanhemmille valehtelusta, kielloista tehdä asiallisia ilmoituksia epäkohdista. Oma reaktioni on surkuhupaisa. Toisaalta olen raivoissani, toisaalta olen helpottunut, että ainakin meidän päiväkodissa johdon viestintä on läpinäkyvää. On ollut koko ajan selvää, että olemme samassa joukkueessa.


Kaiken kaikkiaan vyyhti on sekava ja ensisijaiseksi toimeksi tuntuu nousevan syyn vierittäminen muualle kuin omaan nurkkaan. Kaikki ovat huolestuneita ja pöyristyneitä, ja syyttää jotakuta muuta. Vaalit ovat tulossa - tasaisin väliajoin vaaditaan enemmän ja parempaa.


Minä toivoisin, että joku sanoisi: “Hei me tyrittiin, tosi pahasti. Mutta nyt me tehdään ihan kaikkemme, että Helsingissä ihan kaikilla lapsilla olisi hyvä päiväkoti.” Turhaan toivon. Yhdenkään poliitikon vaaliuskottavuus ei kestä suomalaisen varhaiskasvatuksen murhan tunnustamista.


Kun joulu lähenee, alkaa vanhempien ripeys ohenemaan katteettomaksi toiveeksi: kunpa kasvattajat jaksaisivat. Viemme pieniä tervehdyksiä, muistamme kiittää joka päivä. Vahdimme tarkasti, ettei kritiikki vain kohdistu työntekijöihin, tärkeintä on viestiä, että olemme samalla puolella. Minä lähden töistä aikaisemmin, sen varalta, että on taas tuulikaappi-ilta. Se on niitä iltapäiviä, kun kasvattajia ei ole tarpeeksi vahtimaan lapsia avonaisella, isolla pihalla ja koko porukka odottaa vanhempia tuulikaapissa. Lapsilla on kivaa kaapissa, siellä on aina vähän jotain ohjelmaa. Minä mietin, että millaista olisi opettaa opiskelijoitani eteisessä.


Ryhmämme varhaiskasvattaja tulee takaisin sairaslomalta. Useampi vanhempi tunnustaa, että meinasi tulla itku ilosta kun aamulla tutut kasvot odottivat. Käymme myöhästyneen vaka-keskustelun, opettelen sanomaan taas me.


Muumitalon puutarhassa katoaa lasipalloon perhe. Sitä katselee Tuhto, pieni otus, joka haluaisi äidin. Minä ymmärrän Tuhtoa. Meidänkin lasipalloon katoaa perhe, juuri kun totuimme siihen. Meille varhaiskasvatus ei ole säilytyspaikka missä lapseni on, että voin käydä töissä. Se on aidosti äärimmäisen tärkeä osa perheemme hyvinvointia ja lapseni kasvamista onnelliseksi, terveeksi ihmiseksi. Korvaamaton aines onneamme. Ja kun katson sen ääriviivojen loitontumista lasipallon hämärässä, ei jäljelle jää kuin toivoa, että joku haluaisi korjata sen.


Toivoa, ja huutaa mahdollisimman lujaa. Tervetuloa ottamaan osaa vanhempien mielenilmaukseen Stop VaKava leikki 18.1. Senaatintorille. Voit ilmoittautua mukaan alla olevasta linkistä.

 

STOP - VaKava leikki -mielensoitus



Lähteet:


https://www.kuntaliitto.fi/sites/default/files/media/file/Varhaiskasvatus_ty%C3%B6ntekij%C3%B6iden%20riitt%C3%A4vyys%20%28002%29.pdf


https://valtioneuvosto.fi/-/69-paaministeri-matti-vanhasen-ii-hallituksen-ohjelma


https://okm.fi/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-263-266-1


https://okm.fi/uusivarhaiskasvatuslaki


https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000009195822.htm


https://tuhatplus.fi/


https://www.superliitto.fi/viestinta/tiedotteet-ja-kannanotot/superin-varhaiskasvatuksen-selvitys-varhaiskasvatuksen-laatu-heikentynyt-lahes-80-harkitsee-alan-vaihtoa/?fbclid=IwAR1UXWU_Un_Xu2HDYgDud71tDKAhVsv-qrKnrqWTt3goA27CL638kXY3onE


https://www.jhl.fi/2023/01/10/jhln-kyselyn-karua-kertomaa-varhaiskasvattajat-eivat-uskalla-ilmoittaa-epakohdista-tyossaan-pelkaavat-silmatikuksi-joutumista/?fbclid=IwAR2Ew7iDpkj70Pv_EFlWrtlonC5LuAfmR33MY6GOjPY57dKdO-RUhPhZLc4