Minä olen kasvanut Laajasalon saaren puiden rinnalla, avulla ja rytmissä. En olisi minä, jos kauas pääni päälle ei olisi kurottanut Suonmäen männyt. Siksi me kutsuimme Jollaksen rämettä, me Suokin omat lapset.
Oman puolikkaan kotihehtaarini puista tunsin monta ihan henkilökohtaisesti. Meillä oli noitapuu, valtava kuusi, joka levittäytyi kodaksi pienien tyttöjen päälle, majapuut, jotka kannattelivat toisen maailman seiniä, arkipuut; ne jotka vain tunsimme. Niiden muodon, niiden äänen, niiden verkkaisen mahlan juoksun.
Muutettuani takaisin saarelle olen silloin tällöin kulkenut Stansvikin kartanon tietä ja tuntenut ylimaallista kiitollisuutta. Knut Felix von Willebrandin Ranskasta tuomat terhot ovat kasvaneet yli vuosisadassa arvokkaiksi jättiläisiksi, joiden lehvien läpi siivilöityvä valo on kullan väristä. Minä kuvittelen kuinka tammien juuret juoksevat pitkin saaren pintaa, läpi kiven ja kallion, läpi mullan, jossa äitini kasvatti kesäisin perunaa, hernettä, mansikkaa, ruokaa, muistan kuinka äidin sormet tuoksuivat maalta, kun hän kiepautti hiukseni korvan taakse. Ja sieltä juuret juoksevat metsääni, suolle, kiertyy tuhannella eri tavalla minun puideni limiin. Kuinka puiden kaiku täyttää saaren suojellen sen asukkaita, kantaen askeliamme, heijaten rauhaa meren karuilta tuulilta.
Ensi maanantaina lähtien kaadetaan 564 näistä puista. Viisisataakuusikymmentäneljä minun puutani, meidän puutamme.
Kaupunki on kaavoittanut Stansvikin alueen asuintaloja varten. Ennen laajaa Stansvikinkallioiden rakennusta on luvassa Stansvikin virkistysalueen reittien rakentaminen. Se kuulostaa vallan lupaavalta, STT:n tiedote asiasta on keskittynyt siihen, että kaikkea mahdollista alueella suojellaan, yhteenkään arvokkaaseen puuhun ei kosketa, kaikki tehdään oikeastaan vain siksi, että historiallinen Stansvikintie rauhoitetaan kauttakululta. Selaan kaavoja läpi, tihrustan kuvia, yritän tavata selvityksiä. En ymmärrä, on vaikea hahmottaa karttoja. En löydä mittakaavaa ja mittailen sormilla tuttuja tienpätkiä ja vertaan niitä vihreään kaistaleeseen, joka kaavassa jää asuntojen ja vanhan Stansvikintien välille. Kaistale on leveydeltään ehkä kymmenisen metriä, ei parhaimmallakaan tahdolla kahtakymmentä. Siinä, missä seisoo nyt portti hurjaan vihreään, tulee näkymään kerrostaloja. Ne aikovat tappaa meidän metsämme ja rauhoittaa alueen - meiltä. Meiltä, joiden äitien sormet tuoksuvat saaren mullalta.
Virkistysalueiden suunnitelmassa on selvitetty huolella, että kaikki Stansvikintien vanhat tammet säilytetään ja niille tehdään “tilaa”. Minä ajattelen puiden kaikua, miltä se kuulostaa kun puita aletaan hakkaamaan. Kuinka vanhojen tammien runkoihin syöksyy räjähtävä suru, kuinka saarelaisten keittiöt tummenevat hetkeksi, kuinka vanhan ja uuden ostarin läpi elänyt uhripuu tärisee kuin heräten pahaan uneen.
Kuinka ihan tuosta vain, vahvemman oikeudella, saaremme muuttuu lopullisesti ja puiden kaiku vaimenee hieman. Ja osa minusta, meistä, soi taas vähän hiljempaa.
KUVA: HANNU IJÄS
Lähteet:
https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000004374187.html
https://stansvik.net/about-us/stansvikin-historiaa/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti