Olen kuspää koiranomistaja ja asiasta täysin tietoinen. Olen tehnyt jo jokin aika sitten sellaisen päätöksen, että maksan pienen, remmirähinäisen koirani satunnaiset vapauden hetket mahdollisilla paheksuvilla katseilla ja ajoittaisilla kitkerillä kommenteilla. Jostain syystä ainakaan Helsingin kaupungissa ihmiset, jotka huomauttelevat toisten käytöksestä, oli kyse sitten mistä vaan, eivät tee sitä koskaan ystävällisesti ja rakentavasti. Yleensä naamalla on sitruunatorttu ja kielen päällä kakkaa. Ja päällä varmastikin ties kuinka mones huono päivä.
No, joka tapauksessa. Olen tietoisesti kuspää, eli pahemman laatuinen sellainen. Ajattelen, toivon, että kirin kuspäisyyteni kiinni jollain muulla elämänalalla. Viime aikoina olemme tassutelleet koirapappani kanssa lapsuuteni hiekkarannalle aamuvarhain. Joskus annan sen työntää kuonon hiekkaan ja käydä maistamassa merta, vaikka rantaa koristaa valtava koirakielto. Sen lempipaikkoja oli Barcelonassa asuessamme iso ja kuuma Barcelonetan ranta, näen koiravanhustani harvoin niin onnellisena kuin sen kääriytyessä kerälle lämpimään hiekkaan, haistellen mereltä saapuvaa tuulta, muistaen nuoruuden pölhöilyjä. En pysty ajattelemaan sitä, mutta tiedän, ettei aikaa ole enää paljon.
Yleensä rannalla ei ole ketään, ehkä satunnainen koiraani ja vauvaani ihasteleva mummo. Männäaamuna luulin asian olevan juurikin näin, kun pukukopista ryntäsi kimppuumme puolialaston lihapää. Kyllä, sellainen suomalaiseen tapaan jo karvansa pudottanut, kuution mallinen, kolmetoista tusinasta löytyvä keski-ikäinen mies. En edes hyvällä tahdolla osaisi erottaa häntä kaltaisistaan katuvilinässä, täydellinen rikollinen siis. Kyseinen kaveri aloitti dialogin viehättävällä kiljunnalla: “Painu vittuun siitä sen koiras kanssa!” Sattumoisin olinkin juuri noukkimassa kymmenkiloista koiravanhustani hiekalta pois, se oli tassutellut pari metriä kielletyn puolelle.
En tiedä mitä minulle tässä hetkessä tapahtui. Ehkä se oli käskevä käsimerkki, jonka tämä nutipää teki, sellainen mikä yleensä tehdään lapsille tai koirille, tai uhkaava, aggressiivinen hahmo, joka hyökkäsi kohti, tai ehkä koirani ja vauvani seura napsautti minut sekavaksi, mutta sen sijaan, että olisin hypännyt raivohullun, lähes alastoman miehen tieltä pois, niinkuin normaali ihminen, päässäni napsahti ja löysin itseni räksyttämässä miehelle takaisin. Täysin pitelemättömästi.
Haluaisin ajatella, että olisin hoitanut tilanteen kysymällä rauhallisesti, että oliko mies kenties hävittänyt loputkin mikropeniksestään kylmiin vesiin vai mikä harmitti. Ja kaivamalla hillitysti puhelimeni esiin soittaen hätäkeskukseen. Näin ei käynyt. Sen sijaan käyttäydyin kuin irti päässyt real housewife of Hevossalmi käskien tyypin painua takaisin Töölöön tai Espooseen tai siihen luolaan landella, mistä on tänne ryöminyt - meillä ei ole ollut tapana katsella kusipäitä täällä! (Olen nopeasti vaihtanut vallilalaisen kolonialistin asenteeni saaren alkuasiakkaan elitistismiin.) Puristaen koiraani sylissäni lauoin joitain muitakin hysteerisen uikutuksen kuuloisia typeryyksiä punaisena haukkuvalle miehelle ja poistuin paikalta täristen. Kotona purskahdin nykivään itkuun.
Otan sanani takaisin, tiedän tarkkaan miksi kilahdin. Väkivallasta jää jälki. Putosin tässä uhkaavassa tilanteessa saman tien siihen pienen eläimen paniikkiraivoon, pikkuruiseen tilaan, jossa tiedät saavasi pian turpaan ja että vaihtoehtosi on joko purra niin kovaa kuin jaksat tai alistua hiljaa toisen vääjäämättömään fyysiseen valtaan. Se paikka ei ole kaunista katseltavaa, eikä tämä sisälläni kytevä näädän raivo ole millään tavalla ylevä. Häpeän rahvaanomaista käytöstäni hirvittävän paljon, mutta tarkasteltuani sitä tovin täältä aikuisuudesta, päätän yrittää ymmärtää itseäni. Kun on pari kertaa saanut turpaansa, on pelkoa vaikea suitsia.
Väkivalta on tyhmää, mutta tehokasta vallankäyttöä. En tiedä, miltä se voisi tuntua, tieto siitä, että voi alistaa toisen milloin vain voimalla, päätös siitä, että tekee sen. Ehkä piru julmuuteen syntyy voimattomuuden tunteesta, ammoisien aikojen oppitunnista, että äly ja itsetunto ei riitä, on otettava nyrkit käyttöön. Sietämättömästä pienuuden tunteesta. Tunnistan sen kyllä.
Tai sitten joidenkin maailma on vain erilainen. Sellainen, missä tiedät oikeudeksesi kävellä ihmisten yli lähikaupassa, rynniä pikkuauton kaistalle audillasi tai kiljua tuntemattomalle naiselle käskyjä hiekkarannalla. Haluaisin ajatella, että tämäkin reikäjuustojen kuningas asuisi omassa valtakunnassaan, mutta pelkään, että me muut asutamme hänen maitaan. Väkivallan perintö on kaikkialla ympärillämme, kaikilla ei ole sihen vain näkymää. Väkivalta ei ole vain nyrkkejä ja verta, vaan myös rakenteellista eriarvoisuutta, voimakkaammaksi yhteisössämme miellettyjen vahvemman oikeutta. Ärjäisyn hiljentämiä kahvipöytiä, raiskauksen pelon suuntimia reittejä, jäätävää tietoa siitä, että joillakin on vain oikeus olla olemassa hilppasen enemmän kuin muilla. Se on tietoa, jota ei jaa kukaan, jota ei ole nöyryytetty julkisesti syntyperänsä tai sukupuolensa takia, uhattu hakata koska sattuu olemaan uhoajaa isompi mies, kourittu keskellä ihmisjoukkoa, kukaan, joille ei jossain vaiheessa ole näytetty omaa paikkaansa. Kukaan, joka ei ole pelännyt.
Karjumisessani kasvottomalle kuutiolle tiivistyy pelon lisäksi myös ikuisuuden kasautunut voimaton raivo tätä epäreiluutta kohtaan. Koska mitään ei ole tehtävissä. Rajan yli vyöryvien jalkapallofanien elukkalauma on kuin historiamme ja nykypäivämme pienoiskoossa: hekilökohtaisten rajojemme yli astuu muina miehinä etuoikeutensa itsestäänselvyytenä ottava, sokea vallan ydin, joka kakkaa meidän muiden päälle aina kun sen näkee tarpeelliseksi. Koska voi.
Viime kesänä autooni yritti punkea kiukkuinen pikku-ukko Puhoksen ostarilla. En ole käynyt siellä tapahtuneen jälkeen, Poliisin yksioikoinen ilmoitus tutkinnan keskeytymisestä ei sekään varsinaisesti luonut turvan tunnetta arkeeni. Tällä kertaa en luovuta elintilaani väkivallalle. Aion käydä heiluttelemassa koirapapan kanssa hilpeästi tassujamme rannan rajalla joka aamu ja seuraavan kohtaamisen kunniaksi harjoitella jo nyt rauhallista vastausta: ai ai, taasko siellä meressä oli kikkelinkutistaja?
Tiedän. Ei kovin aikuista tai rakentavaa, mutta suonen itselleni tämän pikkuisen kupposen kapinaa. Ja sitten kytken niin lapseni kuin koirani kiltisti turvaan kaiken maailman molopäiden tieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti