Kuolinpesä

Kirjoitan, vain niin voin purra suruun.

Kirjoitan, joitain kertoja, lyhyitä viestejä, joissa lukee: Isä kuoli viime yönä.

Jonkin ajan päästä alan sanoa: isä nukkui pois. En osaa sanoja, en tiedä miten kertoa, kun en saa kiinni koko ajatuksesta. Minun rohkea, pehmeä, kiltti isäni on lähtenyt.

Välillä tieto raapaisee, saa ulisemaan pienen tytön äänellä. Samassa paikassa olohuoneen nurkkausta, missä isä otti syliin. Nojatuoleissa, jotka oli verhoiltu villaisella, ruskearaitaisella kankaalla. Myös tämä valo, se on samaa, joka siloitti isän lehden lattialla. Hesari oli valtava silloin, se hajosi kuin omaksi valtamereksi, johon isä sukelsi hetkeksi. Tällä samalla lattialla, jolla minä nyt katson lapseni uusia askelia.

Nämä sanat, minä sain ne isältäni.

Minun isäni osasi rakastaa. En tiedä, mitä ihmisestä sanotaan heidän lähtönsä jälkeen, mitä heistä jää. Mutta sanon tämän isästäni. 

En aio kirjoittaa sairaudesta, se päättyi sillä sekunnilla, kun istuin isän viereen sairaalassa. En anna sille enää hetkeäkään meistä. Tunnistan isän ihan heti, ihan heti! Emme ole nähneet vuosiin, niin pitkään aikaan. Kaipuu on kovertunut jomottavaksi solmuksi ja se aukeaa lempeästi nyt, kun työnnän tassuni isän kouraan.

Ja sitten sanon vielä: minun isäni ei lähtenyt juhlista ensimmäisenä, koskaan! Kun porukka pieneni ja pöydät kasvoivat yhteen, saattoi hän suhauttaa tupakan konjakkilasinsa kylkeen. Pitää sitä kämmeneensä kovertuneena, pöhäyttää pilven suustaan juuri ennen kuin aloitti jonkun painavan lauseen, otti itsevaltiaan eleellä tilan keskustelussa. Napautti jonkun hieman puolivillaisen nokkeluuden, josta tuli erinomainen naurun virittäessä ääntä ja siristäessä silmät viiruille. Minun isäni, mainio seuramies. Äänekäs ja sydämellinen, jokusen lasin jälkeen tavattoman tunteellinen. Mies, joka piti puheita.

Ollessani kymmenen molemmin puolin perheessämme oli hautajaisten suma. Niihin vähän niinkuin tottui, myös toimituksen jälkeisiin kahvitilaisuuksiin. Minä katselin isääni kun hän nousi, koputti pöytään tai lasiin hiljaisuuden merkiksi ja aloitti puhumisen. Näin kuinka isän sanat maalasivat lähteneen ihmisen surijoiden viereen istumaan, kuuntelemaan yhdessä, muistamaan rakkautta, kunnioittamaan heidän elämäänsä. En vieläkään ole kuullut parempaa puheen pitäjää kuin isäni. Silloin, siinä hetkessä, hän oli sanojen herra, tarinan vartija. En osaa sanoa, oliko tunne minussa ylpeyttä vai vain kuninkaallista tietoa siitä, että se on minun. Tuo isä.

Ja sanon myös tämän: Minun isäni eli! Rakastui naiseen ja teki perheen. Valtasi Vanhan, vippasi Koivistolle taksirahat, neuvotteli Niinistön kanssa. Uskoi siihen, että meistä voi tulla parempia, me emme vain voi vaikuttaa, vaan meidän täytyy vaikuttaa. Minun isältäni opin sen, että toista on autettava, jos voi. Ja taidetta on rakastettava, koska voi! On vaikea antaa isälleni sanoja, hän on niihin hieman liian suuri, hieman liian vikkelä liikkeistään. Hieman liian kaukana jo.

Puhumme äidin kanssa kuolinpesästä. Minä ajattelen, että kuinka kaunis sana! Siltä minusta nyt tuntuu, kuin isän kuolema olisi kerinyt ympärilleni lämpimän pesän, tunnen isän kaikkialla. Sen isän, jonka menetin kauan sitten. 

Kerran saaristossa, ollessani pieni tyttö, iski kamala vessahätä jo pimeän tullen. Polku puuceelle oli valoisallakin pelottava, pimeässä mahdoton mennä. Isä kääräisi minut syvälle trikoisen pyjaman sisälle, tilkitsi pimeän pois ja syöksyi läpi metsän, kertoi sitten kun sai avata silmät. Kapusin pöntölle ja katsoin tiukasti vain isää ja taskulampun suojaavaa kupua. Isä oli muuri kaiken pahan välissä, vahva ja voittamaton. Siltä tämä kuolinpesä tuntuu. Valosta kehrätyltä kotelolta ennen surua. Siltä, että isä on vihdoin tullut takaisin kotiin.

Minun isäni. Jolta sain kaikki sanat.