Kromosomiviidakosta ja lapsettomuudesta
Joskus se on pienen pieni muiston varjo, ei päänjomotusta pahempi. Joskus se odottaa jo aamulla sohvalla valtavana, harmaana suruharsoisena leskenkuvatuksena eikä sitä juo yksikään aamukahvi pois. Ja joskus se yllättää vieläkin, kun unohdat valmistautua, unohdat vältellä joitain tilanteita, unohdat suojella itseäsi. Mutta joka kerta sen hampaat ovat julmat ja terävät, ne eivät näytä koskaan tylsyvän. Joka kerta se käy niillä kiinni suoraan kaulavaltimoon, niihin kaikkein suojattomimpiin unelmiin, joita yrität turhaan sisällesi piilottaa.
Istuin tänä kesänä hedelmöitysklinikan odotusaulassa. Ei, en ollut menossa hoitoihin – olin aikeissa lahjoittaa munasoluja, nyt kun ne vielä alle 35 -vuotiaina kelpasivat. Luin odotushuoneessa sarjakuvakirjaa lapsettomuudessa. Siinä pingviiniäiti täytti keskenmenon jälkeistä kaavaketta, jossa kysyttiin miten sikiö hävitetään. Kummallinen valinta lapsettomuusklinikan aulaan, mietin ja kävelin vastaanotolle halaten henkisesti munasarjojani, joissa kuulemma pukkaantui maailmaan koko ajan tuplamäärä pirteitä ja muhkeita mahdollisia elämänalkuja.
Viikkoa myöhemmin istun täyteen ahdetussa halpalentoyhtiön koneessa ruotsalaisen lapsiperheen keskellä ja itken pelosta. Äänettömästi, hysteerisesti. Olen juuri saanut puhelun odotellessani konetta kreetalaisella lentokentällä. Itsekin hieman hämmentynyt lääkäri kertoo, että testeissäni on todettu kromosomitranslokaatio, joka voi aiheuttaa lapsettomuutta, eikä munasoluni kelpaa lahjoitettavaksi. ”Tästä syystä valitettavasti meillä ei ole käyttöä niille.” Sanat ovat loogiset, ymmärrettävät, mutta ne jättävät kuin kirurginveitsellä leikatun avohaavan jonnekin palleani kohdalle, sielun ja lihan kiinnityskohtaan. Lentokoneessa vieressäni istuva ruotsalaisäiti ei ymmärrä, etten halua puhua. Hän kysyy uudestaan ja uudestaan, kaksivuotias palleroinen tyttölapsi sylissään, että mikä minulla on hätänä. Haluaisin lyödä häntä. Karjua hänet hiljaiseksi, tehdä hänestä edes sekunniksi yhtä pelästyneen kuin itse olen, potkaista hänet lapsineen ulos koneesta, kirkuvaan pudotukseen.
Se salakavala kipu on haudanhiljainen, mutta jokainen sen kokenut tunnistaa sen kitkerän, surusta mustan katkun. Olen kirjoittanut lapsen kaipuusta ennenkin, mutta pelolla on uuden uutisen varjossa jyrkemmät reunat, sillä on nimi. Hiipiessäni uudemman kerran hedelmöitysklinikan toimistoon palauttamaan nöyränä tarpeettomiksi käyneet hormonit, vilkaisen pingviinikirjaa odotushuoneen sohvalla. Ja yhtäkkiä sen pienet, julmat tarinat tuntuvat lohdulliselta. En ole yksin.
Enhän?
