Se aika vuodesta alkaa taas kolkuttelemaan erinäisiä ovia. Lisääntyneen auringon myötä huomaan jonkun muunkin minussa lähteneen hiljaa huristen käyntiin. Vähän niinkuin 70-luvulla ostettu ilmanraikastaja, joka köhisee vuosikymmenien pölyjä kehkoistaan. Kuulostelen hurinaa kuin naapurin hiljaista yskiskelyä. Jaa-a, tuokin vielä elossa – luulisin. Ihan siltä tuntuu kuin tekisi mieli vähän seksiä.
Tuumailen asiaa. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut (herättäen raivoisan miehisyydensuojeluhalun ) kysymyshän ei ole mitenkään erityisen helppo. Voi toki olla, että olen ottanut ilmaisullisia vapauksia ja esittänyt asetelman aikaisemmin hieman oikoen kulmia. Kuten, että Helsingin herroilta ei saa. Olisipa ongelma vain niin yksinkertainen. Kun kyseinen tila ei valitettavasti raukea satunnaisella onnentuuppaisulla tai satuhäätkonseptilla. (Satuhäätkonseptilla tarkoitan seuraavaa tapahtumaketjua: Mene baariin, hankkiudu vahvaan humalatilaan, ota mies. Herää miehen vierestä, totea sen olevan kelvollinen, pariudu ja ilmoittaudu Satuhäät -ohjelmaan.)
Olen muuttunut nainen siinä mielessä, että tässä siunatussa iässä pidän toki parhaana ratkaisuna kevätkiiman taltuttamiseen ihan oman kollin hankkimista. Siis sellaisen, jonka kanssa ostetaan pari omenapuuta ja vietetään kesiä saaristossa. Mutta joillekin ei kenties tule ihan yllätyksenä, että asioiden tila, johon viittaan ei ole millään tavalla minun päätöksestä kiinni vaan se pentele noudattaa itsepäisestä omaa mystistä aikatauluaan. Sinne matkalla ollessa lienee kuitenkin kohtuutonta olla heittämättä vanhalle kunnon naisenruumiille paria lihaisaa makupalaa. Mutta tämä, juuri tämä, onkin ongelma. Himon hedelmillä on hintansa.
Olettakaamme, että onnistun saamaan seksiä. Se on joko A) huonoa B) ihan ok C) jos onni käy, erittäin rapeaa. Tapauksessa A tilanne on aika selkeä. Hyvä yritys. Tapauksissa B ja C tulisi ensin mieleen, että hieno homma – tehtävä suoritettu. Mutta naisensielu ei suinkain ole näin yksinkertaisen. Parin päivän tyydyttyneen tilan jälkeen hiipii lanteisiin levottomuus ja mieleen epävakaita aikeita. Ja seuraavan askeleen otankin sitten kupeitteni ajamana ja tässä vaiheessa on järki jo paennut Siperiaan. Naiset kun toimivat hieman eri tavalla. Kone saattaa ottaa tovin käynnistyä, mutta vauhtiin päästyään se ei hevin pysähdy. Ja elä sitten tämän kyseisen aamusta iltaan mouruavan maanvaivan kanssa.
Eli edessä on valintakysymys: Antaako nukkuvan pedon jatkaa talviuniaan vai herättää se naukumaan nurkkiin hetken hurmion tähden? Niin ja sitten on tietysti myös se vääjäämätön tosiasia, että jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, pelkään pahoin, että loppupeleissä minun mielipidettäni täällä yläpäässä ei taideta edes kysyä...
