Vaaleanpunainen terrori

"Yhteisössämme nainen määritetään aina suhteessa lapseen ja perheeseen."

Aivan ensitöikseni haluaisin tässä täsmentää, että minä pidän lapsista. Tai ainakin joistakin niistä. Tai ainakin joissain olosuhteissa. Tämä lause on välttämätön johdanto, koska olen 35-vuotias, lapseton kaupunkilaisnainen. Se varmistaa minulle armahduksen luonnottoman lapsenvihaajan tittelistä, joka kohdalleni siunaantuu aivan tarpeeksi usein ja antaa minulle taas, vaikkakin hieman vastentahtoisesti, paikan yhteisössämme.

 

Toiseksi haluaisin tässä jakaa, että en tykkää katsoa kenenkään paljasta tissiä syödessäni brunssia lempipaikassani. Kirkuvat tyypit, jotka tuijottavat minua noin puolen metrin päästä, yrittäessäni keskittyä kirjoittamiseen kahvilassa, ärsyttävät minua. Ihan tosi paljon itse asiassa. Tämähän tietenkin johtuu siitä, että kadehdin äitejä, niitä naisia, jotka ovat onnistuneet täyttämään todellisen paikkansa maailmassa – sillä puolella aitaa, johon kaltaiseni katkerat sinkut turhaan vain haikailevat.

 

Minä en ole tehnyt sääntöjä. Kanssasiskoni, äidit, eivät ole tehneet sääntöjä. Mutta kiistämätön tosiasia on, että nämä säännöt pelaavat meitä – ja niistä se julmin, jota emme välttämättä halua edes nähdä, on se, että yhteisössämme nainen määritetään aina suhteessa lapseen ja perheeseen. Ja meille on tämän kautta yhäkin tarjolla vain ne pari roolia; äiti ja ei-äiti.

 

Ystäväni, jotka hankkivat lapsia, huomasivat yhtäkkiä yllätyksekseen, että heidän äitiytensä ei ollutkaan mikään yksityinen juttu. Kaikilla näytti olevan asiasta mielipide. Lehdillä, kepulaisilla, vanhalla rouvalla viereisellä ratikan istuimella. Nämä älykkäät ja itsenäiset ihmiset syyllistyivät beigejen vauvablogien täydellisestä vastakohdasta omaan kaaosmaiseen arkeensa ja kokivat kummitusmaista huonoa omaatuntoa mitä absurdeimmista asioista – he olivat nyt jonkun äitejä, heidän täytyi olla täydellisiä. Samalla tavalla kun minä huomasin yhtäkkiä olevani lapseton. Henkilö, joka oli selkeästi tehnyt valinnan. Tai henkilö, jolle elämä oli valinnut tietyn osan. Nainen, jolle gynegologit ottavat kysymyttä asiakseen kertoa, että nyt olisi jo kohta aika pistää vipinää punttiin ja jolta liki tuntemattomat tiedustelevat lisääntymissuunnitelmista. Ja jonka odotetaan nöyrästi ihastelevan vierestä muiden lapsia ja kuuntelevan kiinnostuneena kakkahuolia.

 

Kuten ehkä aiemmin kävi selväksi, minä en koe mitään tarvetta heittäytyä kadulla kasaamaan uhrikokkoja vieraille pienille ihmisille ja tulkintani rakkauspakkauksista ja pikkuprinsseistä on hieman toisenlainen. Mutta minä olen myös se täti, joka leipoo pullaa ja rakastaa ihan tosi paljon perheeni ja ystävieni pieniä. Ja joka haluaa omia lapsia, aivan varmasti. Eikä pikkusiskoni kulje ympäriinsä levittämässä autuasta lempeyttä ja terätöntä hyväksymistä vain siksi, että hän sattuu olemaan pienen tytön äiti. Me olemme moniuloitteisia, itsenäisesti ajattelevia, kokonaisia ihmisiä, joiden elämänvalinnat kuuluvat vain ja ainoastaan meille itsellemme. Näin ainakin uskoin viime vuosiin asti. Vai olenko ymmärtänyt jotain väärin? Loppuvatko naisen oikeudet yksilönä Suomessa lapsenhankintaikään?