Miksi rakastan artistia nimeltä Chisu.
Kilahdin Chisuun jokunen vuosi sitten. Astuin hänen lasinhauraan äänensä avaraan, katottomaan tilaan ja lauloin mukana koko verenlihaisen naisen sieluni voimin.
”Mä en lupaa mitään.
Mä en lupaa mitään uutta.
Oon vielä samanlainen;
sama mieli, sama sydän, sama nainen.
Sanonut oon kaiken.
Yö vaihtuu aamuun.
Jos sä vielä haluut, takas mä tuun.”
Laulan silmät kiinni ja tunnen luissani kanssasisarten kaiun – lauseet jotka jokainen meistä olisi voinut joskus sanoa avatessaan vielä yhden kerran oven tuttuun rotkoon, kuin viiltäen jäänjulmalla varmuudella pehmeää ihoa käsivarren syrjässä.
Kesällä latasin nälkäisenä viimeiseltä albumilta puuttuvat biisit ja kuuntelin Frankesteinia ripiittinä juostessani ympäri Jollaksen rikkaiden ja kauniiden ihmisten tantereita. Biisin tarina kertoo hiljaisesta ja pelokkaasta nörtistä, joka rakentaa oman poikaystävän ja löytää ikuisen rakkauden. Mietin miten on mahdollista, että tämän ihanan itseironisen (no ainakin minun kohdallani), kreisihöperön ja kuitenkin niin uskottavan biisin on kirjoittanut sama nainen kuin - niin no siis ”Saman naisen”.
Mutta itse asiassa kummassakin biisissä minua koskettaa sama asia. Tässä kovisten kaupungissa ei ole ok olla herkkä. Tai haluta ja kaivata. Tai kertoa olevansa sen verran epätoivoinen, että rakentaa itselleen miehen. Tai rakastaa niin paljon, että palaa aina, vielä sen viimeisenkin kerran. Chisu sanoittaa sen hölmön haurauden läpikuultavan rehellisesti, jonka ainakin minä kätken silmän ulottumattomiin – ja sitten laulan hänen mukanaan turvassa, kotini piilossa. Voi urhea herkkyys, voi maailman rohkein Chisu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti