Katsaus vaihtoehtoiseen treffailuun.
Istumme Kallion Molotovin, lempibaarini, hämyisessä alkuperjantai-illassa ja keskustelemme kazakstanialaisista kosiorituaaleista. Tämän Euroopan kokoisen maan jossain kolkassa harjoitetaan kuulemma vielä vilkasta neidonryöstöä. Kaverit siis perin käytännöllisesti ottavat sen minkä näkevät, kaappaavat haluamansa naisen ja keskustelevat vasta sen jälkeen ehdoista – niin naisen kuin hänen perheensä kanssa.
Ajatus on hetken aikaa kummallisen kutkuttava. Olisihan se nyt – niin – snadisti helpompaa. Jos sitä joku vaikka tulisi ja sanoisi että ”Hopslops, nyt mennään eukko!” ja jos hölmöyttäni kainostelisin niin tyyppi nakkaisi minut olalleen ja kiidättäisi ties mihin karkeloihin. Lasittuneen katseeni herättää ikkunan ohi juokseva erittäin humalainen, puolialaston paikallisväri. Muistutan itseäni odottelemaan neidonryöstöä ehkä sitten kuitenkin toisella puolella Hämeensiltaa ja palaan keskusteluun, joka on kääntynyt järjestettyihin avioliittoihin.
Olen kohkannut aiheesta ennenkin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän symppaan koko konseptia. No, puretaanpa hieman. Minullahan on siis surullisenkuuluisan huono miesmaku. Nuorempana riitti jos mies vittuili minulle ja vanhempana lisäsin listaan sellaisia laatuominaisuuksia kuin ainainen rahapula ja”luovuus” - kiukkuinen masennus oli varsinainen kirsikka jäätelöpikarissa. Mutta entäpä jos esimerkiksi vanhempani, veljeni tai ennen kaikkea ystäväni olisivat valinneet elämäni miehet? Itä-Helsinkiläisiä ukonköriläitä? Hmmm, miksei. Akateemisia virkamiestyyppejä? Nääää. Ystävieni valintoja? Kaikella rakkaudella, kamut, jänniä tapauksia olisi ollut siinäkin rivissä - mutta ihan varmasti myös kätkettyjä helmiä. Mitä todennäköisemmin olisin kyllä karannut teidänkin käsistänne – kokonainen intialainen kaupunki ei olisi pystynyt pitämään minua erossa italialaisesta nuoruuden rakkaudestani.
Mutta kaiken kaikkiaan ajatus tuntuu aika mukavalta, eikö? Tyypit raakataan etukäteen ja parhaat tuodaan esiteltäviksi. Mitä todennäköisimmin sopivan pelästyneinäkin, jos olisivat tavanneet veljeni. Ja kaiken sen kauhistuttavan työlään tutustumisvaiheen, kuumottavan treffailun ja loputtoman arpomisen voisi huolettomasti ylittää ja päättää vain kyllä tai ei. Kätevää, eikö?
Tähän mennessä olen päässyt konseptin jalkauttamisessa vasta siihen, että olen yrittänyt ulkoistaa miesmakuni otetulle pikkusiskolleni, mikä toimii oikeastaan aika hyvin. Niin, kunhan vielä oppisin kuuntelemaan häntä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti