Tarinoita rannan toiselta laidalta
On hirvittävän vaikeaa tietää, kuka on vastuussa siitä, että San Juan del Surin kalasatamassa asuu tällä hetkellä melkein 11 kodittomaksi joutunutta perhettä.
Minä en ainakaan uskalla ottaa kantaa. Kyse on oikeusjutusta, jossa on yritetty selvittää kenen on maa, jolle nämä ihmiset ovat aikoinaan, n. 50 vuotta sitten, talonsa rakentaneet. On täysin mahdollista, että näiden hyvin, hyvin köyhien ihmisten kodit ovat vieraalla maalla, täysin tietoisesti. On myös mahdollista, että maa annettiin heille aikaisemmin sandinistien toimesta, mutta virallisia papereita ei koskaan tehty. Mahdollista, mahdollista, kuka tietää – TIN, this is Nicaragua, kuten aina sen kaksi tuntia myöhässä olevat kyydit sanovat.
Tosiasia kuitenkin on se, että meillä on nyt kotirannallamme katottomina ihmisiä, lapsia, vanhuksia, sylivauvoja, joiden koko pieni omaisuus on kodeissa, joihin heillä ei ole enää paluuta. Karkoittaminen kävi hämmästyttävän kätevästi. Asukkaat kutsuttiin kokoukseen, jossa oli tarkoitus keskustella tilanteesta. Sillä aikaa poliisit tukkivat takaisintulotien taloille. Nicaraguassa näkee harvoin kahta poliisia ristissä ja nyt paikalle on niitä hurauttanut hämmentävän nopesti kokonainen bussilastillinen. Tontin omistaja on kuulemma korkeassa asemassa armeijassa – koko jupakan yllä haisee jonkun rahakkaat näpit niin pitkälle, että paha olo tulee. Vahvistamaton huhu kertoo, että tontille ollaan rakentamassa tax free -myymälää satamassa pysähtyviä risteilyturisteja varten.
Kodittomien ryhmä majailee nyt yhden teltan varassa kalasataman kupeessa – onneksi ei ole sadekausi, vaikka kaupunkia piiskaava tuuli tekeekin öistä melkein kylmiä. Ruokaa on hyvin vähän, juomavettä löytyy yhdestä vesipisteestä. Vauvoille ei löydy vaippoja, vaatteet ovat muutenkin vähissä. Ihmisten kasvoilla on sulkeutunut, eksynyt katse, kun he istuskelevat ympäriinsä.Tältä näyttää ihminen vailla paikkaa. Mutta ilmassa on myös päättäväisyyttä - purkutraktorien lähtiessä liikkeelle muodostivat asukkaat barrikadin niiden tielle ja talot ovat vielä toistaiseksi hetken pystyssä.
Ihanan hotellini, La Terrazzan omistaja, viehättävä amerikkalainen nainen, joka muutti kylään jo vuosikymmen sitten, on vienyt kodittomille hieman ruokaa ja lapsille leluja. Tietysti, niinkuin kuka tahansa ihminen, jolla on sielu ja kyky tuntea empatiaa. Minä menen näissä tilanteissa saman tien automaatiovaihteelle, joka tarkoittaa siis sitä, että ryhdyn heti toimeen, tällä kertaa keräämään ruokaa, kertomaan asiasta eteenpäin – hakemaan apua ympärilläni olevasta ulkomaalaisten yhteisöstä – ja ajattelen sitten vasta jälkeen päin.
Joskus olisi hyvä ajatella etukäteen – jäisi parempi mieli. Käytyäni sen kymmenen keskustelua, jossa toinen osapuoli on vaivaantuneen kiinnostunut ja poistuu tilanteesta vähin äänin, olo on yhäkin epäuskoinen. Elän kuplassa ja joskus se kupla vaan vaappuu ja hajoaa. Kaikkia ei kiinnosta se, että kahden korttelin päässä vauva kakkii kymmenettä kertaa samaan vaippaan. Tai että 12-vuotias Raquel menetti kotinsa, eikä huomenna kenties ole ruokaa. Monia kiinnostaa se, kuinka isot aallot seuraavassa rannassa on tai se miten mukavaa näitä pikkukatuja on huristella uudella cruiserilla. Tai tietenkin se, että miten selviää itse seuraavaan päivään. Tai se, ettei suututa liian isoa kaveria.
Ymmärrän hyvin, ettei paikallinen kyläyhteisö reagoi. Kurjuuden kynnys tässä maassa on matalalla ja nälkä on tuttu vieras. Eikä sodasta ole niin kauan, etteikö jokainen suojautuisi automaattisesti, pitäisi huolta omistaan ensin. Ja tiedän myös, ettei minun pitäisi suuttua siitä, etteivät kaltaiseni kylään hetkeksi muuttaneet, kevyempää vaihdetta ajavat vierailijat halua kiinnostua soraäänistä paratiisissaan. Ei ole minun tehtäväni tuomita tai ravistella heitä hereille. Jokaisella on oikeus valintoihinsa, jokaisella on oikeus astua sivuun, jos haluaa, jokaisella on oikeus sulkea silmänsä. Niinkuin kai minullakin on oikeus nähdä päiväunia siitä, kuinka kuristan näitä surffiteinejä omiin naurettaviin hikipantoihinsa. Kunhan teen sen salaa, ihan vain itsekseni. Ja tuudittaudun sitten taas kiltisti kuplaani, jossa joogaystäväni järkkäävät keräyksen kanssani – ne pari tyyppiä, joiden ensimmäinen kysymys oli: mitä voin tehdä?
Rannalla nälän reunalla kyyhottäville ihmisille lienee samantekevää mistä ruoka tulee. Joten miksei myös minulle.
Ensi maanantaina pistetään taas juorut liikkeelle! Miksi Juan on viettänyt viikonlopun putkassa???!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti