Mitä tapahtuu kun rakastuu kaupunkiin?
Joskus paikka jää sinuun. Tulet siihen huolimattoman kiinnostuneena, teet pienen pesän ja jonkun päivän tai viikon päästä huomaat olevasi intohimoisen rakastunut; onnellinen ja kevyt jokaisella askeleella jonka painat tomuisiin jalkakäytäviin. Nicaraguan San Juan del Sur on on ollut minulle näistä rakkauksista suurin.
On vaarallista palata näihin paikkoihin. Aika kulkee, asiat menevät eteenpäin – talot hajoavat ja uudet nousevat, ihmiset muuttuvat ja muuttavat – mikään ei ole koskaan niinkuin ennen. Entä jos rakkautesikin on kuollut? Entä jos saavut vieraaseen paikkaan, kylmien vesien äärelle?
Minun oli tarkoitus lähteä tänä talvena Indonesiaan. Reissu, joka on ollut suunnitteilla jo kolmatta vuotta – ja joka aina jostain mystisestä syystä muuttuu ihan muuksi. Tänä kesänä heräsin eräs aamu hurjan onnentunteen vallassa. Olin ollut unessa San Josen, Costa Rican pääkaupungin, bussiasemalla äitini kanssa ja avatessani silmäni tiesin olevani matkalla takaisin kotiin, takaisin San Juan del Suriin. Pyristelin pari kuukautta ja tutkin sinnikkäästi Indojen lentoja, kunnes sitten luovutin, lunastin matkan Managuaan ja päätin antautua, mennä sinne minne veri käskee.
Ja täällä sitä nyt siis ollaan.
Ensimmäinen kohtaaminen rakkaani kanssa oli kieltämättä häkellyttävä. Lämpimän tuoksu, talojen värit, tutut kasvot katukuvassa – tuokin vielä täällä. Ranta, sitä ympäröivät kalliot ja niiden päällä kaupunkia suojeleva absurdi betoni -Jeesus, kaupungin ylpeys. Pienet, lepäävät kalastaja-alukset, hiekalla leikkivät lapset, laiskat hymyt vastaantulijoiden kasvoilla.
Ja sitten tuli melu. Ja uudet hotellit. Ja humalaiset teinilaumat. Ja uudet talot. Ja vieraat kasvot. Ja paniikki!
Joka kesti pari päivää kunnes rauhoituin kuulemaan sen saman verkkaisen pulssin, joka sykki yhäkin San Juanin suonissa. Pysähtymään iltapäivän polttoon, joka jähmettää hitaaseen liikkeeseen kuumilla kaduilla. Rauhoittumaan aina yhtä kauniiseen auringonlaskuun ja sitten siihen silkkiseen hämärään, lempiaikaani päivästä, jolloin katujen grillit sytytetään, katulamput kehräävät kaupungista pehmeän ja ilma on kuin äidin käsi.
Herran tähden, että minä rakastan tätä paikkaa!
Lisää tarinoita luvassa: surffijumalia, traagisia onnettomuuksia, totuuksia latinomiehistä ja hulvatonta seuraa! Hiiohoi!
.jpg)
Täällä ollaan! ->
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti