Ujojen ihmisten kylmä maa
Olen hirvittävän, kamalan, kauhean ujo ihminen. Tämän tietää hyvin harva (no, tähän päivään asti) ja vielä harvempi uskoisi, kun näkee minut parhaassa vedossa. Siinä reippaassa ikiliikkujan roolissani, jonka olen tottunut käynnistämään tavatessani tuttuja tai johtaessani kansanjoukkoja luvattuun maahan.
Tämä ei tarkoita sitä, että olisin mestarinäyttelijä tai erityisen vilpillinen. Ihmiset eivät ole koskaan pelottaneet minua. Olen kävellyt läpi vuosien erinäisiin tiloihin ja ottanut ne haltuun täydessä auktoriteetin kunnioituksen puutteessani. Ei, minua ei pelota kohtaaminen, niin pitkään kun kukaan ei kysy minulta mitään tärkeää, niin pitkään kun saan itse näyttää itsestäni niin paljon kuin haluan. Mutta kun joukot poistuvat ja musiikki loppuu, en enää tiedä mistä puhuisin, en enää osaa edes kuunnella, en osaa näyttää itseäni.
Aikoinaan ystävystyminenkin oli minulle vaikeaa. Olin vuorenvarma, että kahden kesken selviäisi, että olenkin pelkkä pelokas nörtti enkä suinkaan se sanavalmis seuranainen, millaiseksi turvamuurini olen huolella rakentanut. Nykyään tämä on jo helpottunut, olen pikkuhiljaa hyväksynyt sen tosiasiana, että nämä älyttömän hyvät tyypit haluavat ihan oikeasti tuntea minut, siis juuri minut. Kuinka onnekasta!
Rakkauden suhteen olen kuitenkin yhä pisteessä A. Tai miinus A, jos sellaista on. Tiedän kitiseväni useinkin siitä, etten tapaa miehiä, ihmisiä, jotka kiinnostaisivat minua – että Suomessa ei ole deittikulttuuria. Totuus kuitenkin on, että ajatuskin treffeistä jonkun oikeasti viehättävän tyypin kanssa saa minut voimaan fyysisesti pahoin pelosta. En pysty kuvittelemaan mitä ihmettä minulla olisi kerrottavaa itsestäni – pääni kovalevy pyyhkiytyy jo esipaniikissa, joten kuinka voisin saada sanaa suustani itse tilanteessa. Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen suurin osa miehistäni on päämäärätietoisesti ja sinnikkäästi puskenut itsensä elämääni. Läpi vain seksistä välittävän koviksen kuoreni ja asettuneet niin kotoisasti kuin pystyvät siihen pieneen tilaan, jonka olen onnistunut heille raivaamaan. Ja lähteneet yksi kerrallaan, ahtaissa kengissä kun on hiton huono kävellä.
Yhdellä niistä harvoista runoilijoista maailmankaikkeudessa, jotka ovat olleet todellisesti sanan kuninkaita ja narreja, Pentti Saarikoskella, oli hieman samankaltainen ongelma. Saarikoski pelkäsi niin paljon ihmisiä, ettei hän pystynyt esimerkiksi esiintymään selvin päin. Viina auttoi siihen pitelemättömään vierauden tunteeseen ja teki hänestä nokkelan ja pelottoman. Minun viinani on seksi ja välinpitämättömyys. Ja no – rankahko hiprakkakin silloin tällöin. On huomattavasti turvallisempaa antaa ymmärtää etsivänsä seksiä kuin rakkautta ja toverillista panoa kuin mahdollisuutta elämänkumppaniin. Kun haluaa vain vähän ei pety kun ei saa mitään. Eikä kukaan pääsen ihon alle jos vahingossa satutkin riisumaan sankarinviittasi.
Pentistä viina teki yksinäisen, sairaan ihmisen. Ehkä hieman suuremman taiteilijan, kuka tietää. Yksinäisyys kun raivaa aikaa elämään. Minä en halua olla taiteilija vaan onnellinen. Hitto. Ennen sitä pitäisi varmaan kuitenkin harjoitella miten sellainen uskaltaa olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti