"Isäni, rakkaani"

Kuinka selvitä hengissä vanhemmistaan?

Olen viettämässä toista viikkoa saaristossa, pakkaamassa kesäkotia talveen. Haravoimassa lehtiä ja hoivaamassa maata, kasaamassa lehtiä uuden mullan toivossa, suunnittelemassa jo sitä, mitä kasvatetaan ensi keväänä – tuohon kulmaan auringonkukkia.

 

Saaristossa on syksyisin hiljaista. Niin hiljaista, että kotkat tulevat esiin, ne saattavat lentää matalalla pihan yli, mitä ei koskaan käy kesällä. Hirviä ja peuroja näkee joka kauppareissulla pelloilla. Mökkiläiset ovat lähteneet kaupunkiin, saaressa saa olla rauhassa.

 

Minä kitken kukkapenkkiä ja katson silloin tällöin ylös mökille. Isäni torkkuu katsellen telkkaria. Hän nousee ylös hissukseen, pysähtyy kädet taskussa, kävelee seuraavalle ikkunalle ja seisahtuu katsomaan ulos. Minua, pihaa, syksyä. Liikkeissä on pölyä, eilisen rapujuhlat kylällä niissä painaa. Isä näyttää kiukkuiselta lapselta.

 

Olen lähestymässä sitä ikää kun roolit vaihtuvat perheessä. Kun vanhemmat eivät ole enää kallio vaan savunväristä lasia, varovasti käsiteltävää, oikullista.

 

Me olemme vanhempiemme palasia. Ajan myötä se tulee enemmän ja enemmän selkeäksi, huomaan sen kielessäni, kasvojeni liikkeissä, mielipiteitteni ehdottomuudessa. Särmäni ovat samat kuin isälläni, siksi ne eivät sovi eivätkä hioudu ikinä vaan vain terävöityvät koetellessamme niitä toisiimme.

 

No niin, suomeksi tämä tarkoittaa siis sitä, että kärsivällisyys ja sävyisyys eivät koskaan ole olleet isäni tai minun hyveitä. Huomaan muuttuvani sitä kaunopuheisemmaksi mitä arempi aihe on, pahoitteluni. Kun se mitä haluan sanoa on, että vanhempiemme vanhetessa myös heidän hankaluusasteensa nousee. Toisista tulee leppoisia pappoja ja toisista ikikiukkuisia örmyjä. Kummankin mallin alta löytyy ihminen, joka tarkoitti joskus elämässä ehdotonta valtaa ja turvaa.

 

Ja tästä syystä heidän sanansa ja tekonsa vaikuttavat meihin ihan eri tavalla. Isäni kanssa minun täytyy olla samaan aikaan meistä se aikuisempi, kun pikkutyttö minussa seisoo vieressä kauhuissaan seuraamassa hänen otteensa hidasta heltiämistä. Ja sen aiheuttamaa pelkoa ja kiukkua, joka pakostakin purkautuu niihin lähimpiin ja surullista kyllä rakkaimpiin. Ja sille ei enää voi oikeastaan mitään muuta kuin edes yrittää muistaa, että tärkeintä on rakastaa. Niin paljon kuin kulloinkin jaksaa. Joka ei aina ole paljon, mutta ehkä kuitenkin tarpeeksi.

 

Minä ihan elin siinä uskossa, että tulin kasvaneeni aikuiseksi jo tovi sitten. Mutta kävi ilmi, että tästä se vasta alkaa.