Väärien rahojen sade

Olen ollut viime aikoina hieman poliittisesti kärttyinen. Niin no, alisanaa käyttääkseni.

Olisi väärin sanoa, että kaikki alkoi kehysriihestä, koska kiukkuni tie on ollut pitkä, faktoista välittämätön ja kohtuuton, kuten kaikkien kärttyisten pappojen mielipiteen muodostus. Mutta kuten edellisessä, on myös omassani totuuden siemen.

Aionkin mielivaltaisesti antaa kärttyisyydelleni nimen. Se on ”pakenevien rottien laiva” a.k.a ”tää nykymeininki”.

Kaikki lienevät jo unohtaneet kehysriihen, onhan siitä yli kuukausi ja välissä on tapahtunut kaikennäköistä jännää kuten eurovaalit, jääkiekon ja jalkapallon MM-kisat sekä uuden pääministerin selfie. Tarjoilen siksi pienen pähkinänkuoren niille, jotka tarvitsevat muistinvirkistystä.

Kehysriihi tehtiin, asioita leikattiin. Yksi niistä oli lapsilisä, jota pienennettiin 8 eurolla kuussa. Vasemmisto erosi hallituksesta ja Paavo Arhinmäestä esiteltiin iltapäivälehdestä kuvakulmaa, jossa nähtiin JYKEVÄ LEUKA. Aiheesta kohkattiin ja syyllistä etsittiin. Kansallisesti päätettiin sen olevan SDP. Tai oikeastaan se Jutta Urpilainen. Naiset, tiedättehän. Riihi meni miten meni ja Jyrki Katainen ilmoitti lähtevänsä Eurooppaan. Minne, jäi epäselväksi, mutta selkeästi kyseessä oli kansallisen ylpeyden paikka ja jotain TODELLA TÄRKEÄÄ. Meidän Jyrki, Euroopassa. Ajatella. Jutta Urpilainen jäi seisomaan kannelle, upposi omiensa toimesta ja antoi ehkä legendaarisimman ohjeen seuraajalleen: ”Älä poseeraa verkkosukissa.” Sitten alkoi kesäloma.

Mutta minä en saanut rauhaa. Olin ajatellut käynnistää Irman uuden ajan jollain ihanalla ja kevyellä, hauskalla ja hurtilla; mutta aina kun yritän kirjoittaa, kuuluu harvojen papanhampaideni takaa tasainen murina. Se kuuluu suunnilleen näin:

”Grrrllllrrrmm...kiittämättömät...gggrrrrmmmmklumps...no ihmekös, että vaalivoitto....hhhrrrrrrmmmmrrrr...pazzzzzka sukupolvi!”

Koska nythän on niin, että kärttyisyyteni perimmäinen syy on yhtä jäljittämätön kuin talvisodan oireet.

Se toki kiukuttaa aivan silmittömästi, että Vasemmistoliitto petti TAAS ja päätti paeta vastuutaan näyttävään ulosmarssiin, jonka se koristeli laatusanoilla kuten ”viimeinen taisto”, ”heikoimpien etu” ja ”aate”. Aatteesta olisi ollut hieman enemmän iloa, jos sitä olisi toteutettu vaikkapa siellä neuvotteluissa tukemalla demareiden ehdotusta progressiivisesta lapsilisästä. Niin että, kiitti letuista.

Tai se, kuinka Kokoomuksen silmänkääntötemput eivät ikinä ota epäonnistuakseen; median kädenkäänteessä pääministerin pako onkin Suomen lahja Euroopalle ja Kokoomuksen puheenjohtajakisa ”henkeäsalpaava jännitysnäytelmä”.

Tai kuinka SDP:ssä yhtäkkiä käytetään retoriikkaa kuten ”porukan päätös”, ”tulee turpaan että soi” ja ”äijäfeministi”. Luojan kiitos, ei enää ainakaan joudu kuuntelemaan muistutuksia siitä, kuinka Urpilaisen valtaannousu oli nyt oikeastaan vain hänen isänsä ansiota.

Nämä ovat asioita, jotka tekevät minut kiukkuiseksi mutta syy epämukavaan kärttyilyyni on muualla: siinä, että tämä kaikki menee läpi kuin konsanaan sula voi tai Putin-sedän taannoiset tuomarishoppailut. Aikuinen, kaikessa hengen ja ruumiin voimissa oleva oma sukupolveni on poliittista pullamössöä, jonka mielipiteet kerätään Iltasanomien nettisivuilta ja sosiaalisesta mediasta. Punasinivihreä**ttuoranssi nykyvasemmisto (vai miksi meitä pitäisi nykyään kutsua?) huutelee Käpylän periltä hurraata Arhinmäen selkärangalle ja likettää intohimoisesti oikeiden ihmisten statuksia ja titityitä. Tai ovat vihdoinkin salaa tyytyväisiä, kun Suomeen saadaan ministeri, joka osaa hymyillä Twitterissä ja fanittaa Cheekiä. Ja kaikki ovat yhtä lailla pöyristyneitä siitä kun Itiksen köyhiä ja löyhiä sorretaan. Paitsi minä. Köyhän ihmisen tuloilla luksuselämästä ihmeen kaltaisesti nauttivana ihmisenä mielessä kävi myös se, että entäpä jos me köyhät ikäänkuin HALUAMME ottaa osaa yhteisiin talkoisiin. Entäpä jos joku ajattelee, että se 8 euroa on iso, mutta ihan hemmetin arvokas raha antaa? JA sitä sopisi kunnioittaa asiaankuuluvasti, koska kansalaisen etuoikeus on vastuu.

Aika on ajanut selkeästi ohitseni – poliittisesti olen noin satavuotias demariakka, joka uskoo yhä järjestelmään, mutta ennen kaikkea vapaaseen tahtoon vaikuttaa. Ja ihmisen vastuuseen ottaa selvää oikeasta ratkaisusta tässä väärien rahojen sateessa.

Mutta jos aika on kurvannut itseni ohi, on se huristanut myös poliittisen järjestelmän ohi kaukaa ja korkealta. Suomalaista demokratiaa ei ole rakennettu vaalien väliseksi pikapolitiikkanäyttämöksi, jonka ainoa tarkoitus on marssittaa äänestäjien eteen median valaisemia, ohimeneviä hahmoja, jotka kilpailevat palstatilasta ja uhoavat olevansa uuden ajan airueita, sopivasti seuraavien vaalien kynnyksellä. Se ei ole myöskään suomalaisen median hengityslaite, joka ylläpitää vaappuvasti poliitikkojen juoksupojista ikäänkuin itsenäisiksi kasvaneiden poliittisten toimittajien uskottavuutta. Toimittajien, jotka hypistelevät valtaansa hämmentyneissä pikkuihmisen näpeissään eduskunnan kahvilassa ja antavat sen sitten nousta vapautuneesti päähän, kun eihän siitä meillä kiinni jää. Sen sijaan se on hämmästyttävän läpinäkyvä kansanvallan väline, joka vaatii pitkäjänteistä, aatteellista, yhteistä työtä. Työtä, jossa olennaisinta on kantaa vastuu – seistä päätösten takana pakenematta Eurooppaan tai puolueen suojiin. Pysyen rivissä loppuun saakka, edes yrittäen pitää taloa pystyssä. Niinkuin tuo Jutta Urpilainen. Muuten.

Kappas kun tämä mini/semi/megahallitusneuvotteluiden aika on ollut sen verran jännää, että monelta on päässyt unohtumaan se, miksi olemme tilanteessa, missä viime hallituksen vaativa työ näyttää valuvan vaaleja petaavien kiiltokuvasuunnitelmien jalkoihin. No sehän tosiaan johtui siitä, että Vasemmistoliitto läksi sopivasti kävelemään ja yhtäkkiä Euroopan kutsu oli vain liikaa Jyrkille. Vuosi ennen pestin pakollista vaihtumista tuo kyseinen tukipilari poimii makoisan komissaarin paikan ja puoli Brysseliä, napaten samalla gallupeissa 43 %:lta vastanneista arvosanan hyvä. Koska kyllähän se Jyrki kuitenkin yritti. Jaa. Meilläpäin hyväksi työksi on yleensä käsitetty sellainen joka on viety loppuun asti, mutta käsityksensä kylläkin.

Tässä tilaisuudessa haluaisin käyttää myös lauseen: kyllä, tyhmiä vedätetään, mutta laiskoille syötetään silkkaa sontaa.

No niin. Tällä kertaa kävi näin. Vasemmistoliitto lunasti juudaksenpalkkionaan 3,4 % äänimäärän nousun, joka korreloitunee kivasti niissä ”oikeissa” vaaleissa ensi talvena - Arhinmäki kai laski, että 8 euroa on tälle halpa hinta. Suomi sai virtaviivaisen uuden pääministerin, jonka valtakautena Kokoomus ottaa selfiensä äänivuoren päältä ensi kevään eduskuntavaaleissa. Welfie on passé, Urpilainen on mennyt menojaan, eikä SDP tiedä vieläkään kuka se on. Perussuomalaisten maailmanjohtajan sanoin: ”Valtaan on astunut pätkä-, mini- ja odotushallitus; Stubbin tuulikaappihallitus. Kokoomus esittelee ministeriaitiosta käsin vaalijoukkueensa.” Koska vaalithan nyt kuitenkin ovat, ystävät rakkaat, jos rehellisiä ollaan, Stubbin ainoa todellinen osaamisalue.

Kaikki on sanottu tällä kertaa ja matkaamme uusiin vaaleihin. Minulla olisi niihin yksi toive. Toivoisin kovasti että pääsisin niiden jälkeen lainaamaan edes joskus jotain muutakin poliitikkoa kuin Timo Soinia.

Rakkaudella, Irma