Olen ollut viime aikoina hieman poliittisesti kärttyinen. Niin no, alisanaa käyttääkseni.
Olisi väärin sanoa, että kaikki
alkoi kehysriihestä, koska kiukkuni tie on ollut pitkä, faktoista
välittämätön ja kohtuuton, kuten kaikkien kärttyisten pappojen
mielipiteen muodostus. Mutta kuten edellisessä, on myös omassani
totuuden siemen.
Aionkin mielivaltaisesti antaa
kärttyisyydelleni nimen. Se on ”pakenevien rottien laiva” a.k.a
”tää nykymeininki”.
Kaikki lienevät jo unohtaneet
kehysriihen, onhan siitä yli kuukausi ja välissä on tapahtunut
kaikennäköistä jännää kuten eurovaalit, jääkiekon ja
jalkapallon MM-kisat sekä uuden pääministerin selfie. Tarjoilen
siksi pienen pähkinänkuoren niille, jotka tarvitsevat
muistinvirkistystä.
Kehysriihi tehtiin, asioita leikattiin.
Yksi niistä oli lapsilisä, jota pienennettiin 8 eurolla kuussa.
Vasemmisto erosi hallituksesta ja Paavo Arhinmäestä esiteltiin
iltapäivälehdestä kuvakulmaa, jossa nähtiin JYKEVÄ LEUKA.
Aiheesta kohkattiin ja syyllistä etsittiin. Kansallisesti päätettiin
sen olevan SDP. Tai oikeastaan se Jutta Urpilainen. Naiset,
tiedättehän. Riihi meni miten meni ja Jyrki Katainen ilmoitti
lähtevänsä Eurooppaan. Minne, jäi epäselväksi, mutta selkeästi
kyseessä oli kansallisen ylpeyden paikka ja jotain TODELLA TÄRKEÄÄ.
Meidän Jyrki, Euroopassa. Ajatella. Jutta Urpilainen jäi seisomaan
kannelle, upposi omiensa toimesta ja antoi ehkä legendaarisimman
ohjeen seuraajalleen: ”Älä poseeraa verkkosukissa.” Sitten
alkoi kesäloma.
Mutta minä en saanut rauhaa. Olin
ajatellut käynnistää Irman uuden ajan jollain ihanalla ja
kevyellä, hauskalla ja hurtilla; mutta aina kun yritän kirjoittaa,
kuuluu harvojen papanhampaideni takaa tasainen murina. Se kuuluu
suunnilleen näin:
”Grrrllllrrrmm...kiittämättömät...gggrrrrmmmmklumps...no
ihmekös, että vaalivoitto....hhhrrrrrrmmmmrrrr...pazzzzzka
sukupolvi!”
Koska nythän on niin, että
kärttyisyyteni perimmäinen syy on yhtä jäljittämätön kuin
talvisodan oireet.
Se toki kiukuttaa aivan silmittömästi,
että Vasemmistoliitto petti TAAS ja päätti paeta vastuutaan näyttävään
ulosmarssiin, jonka se koristeli laatusanoilla kuten ”viimeinen
taisto”, ”heikoimpien etu” ja ”aate”. Aatteesta olisi ollut
hieman enemmän iloa, jos sitä olisi toteutettu vaikkapa siellä
neuvotteluissa tukemalla demareiden ehdotusta progressiivisesta
lapsilisästä. Niin että, kiitti letuista.
Tai se, kuinka Kokoomuksen
silmänkääntötemput eivät ikinä ota epäonnistuakseen; median
kädenkäänteessä pääministerin pako onkin Suomen lahja
Euroopalle ja Kokoomuksen puheenjohtajakisa ”henkeäsalpaava
jännitysnäytelmä”.
Tai kuinka SDP:ssä yhtäkkiä
käytetään retoriikkaa kuten ”porukan päätös”, ”tulee
turpaan että soi” ja ”äijäfeministi”. Luojan kiitos, ei enää
ainakaan joudu kuuntelemaan muistutuksia siitä, kuinka Urpilaisen
valtaannousu oli nyt oikeastaan vain hänen isänsä ansiota.
Nämä ovat asioita, jotka tekevät
minut kiukkuiseksi mutta syy epämukavaan kärttyilyyni on muualla:
siinä, että tämä kaikki menee läpi kuin konsanaan sula voi tai
Putin-sedän taannoiset tuomarishoppailut. Aikuinen, kaikessa hengen
ja ruumiin voimissa oleva oma sukupolveni on poliittista pullamössöä,
jonka mielipiteet kerätään Iltasanomien nettisivuilta ja
sosiaalisesta mediasta. Punasinivihreä**ttuoranssi nykyvasemmisto
(vai miksi meitä pitäisi nykyään kutsua?) huutelee Käpylän
periltä hurraata Arhinmäen selkärangalle ja likettää
intohimoisesti oikeiden ihmisten statuksia ja titityitä. Tai ovat
vihdoinkin salaa tyytyväisiä, kun Suomeen saadaan ministeri, joka
osaa hymyillä Twitterissä ja fanittaa Cheekiä. Ja kaikki ovat yhtä
lailla pöyristyneitä siitä kun Itiksen köyhiä ja löyhiä
sorretaan. Paitsi minä. Köyhän ihmisen tuloilla luksuselämästä
ihmeen kaltaisesti nauttivana ihmisenä mielessä kävi myös se,
että entäpä jos me köyhät ikäänkuin HALUAMME ottaa osaa
yhteisiin talkoisiin. Entäpä jos joku ajattelee, että se 8 euroa
on iso, mutta ihan hemmetin arvokas raha antaa? JA sitä sopisi
kunnioittaa asiaankuuluvasti, koska kansalaisen etuoikeus on vastuu.
Aika on ajanut selkeästi ohitseni –
poliittisesti olen noin satavuotias demariakka, joka uskoo yhä
järjestelmään, mutta ennen kaikkea vapaaseen tahtoon vaikuttaa. Ja
ihmisen vastuuseen ottaa selvää oikeasta ratkaisusta tässä
väärien rahojen sateessa.
Mutta jos aika on kurvannut itseni ohi,
on se huristanut myös poliittisen järjestelmän ohi kaukaa ja
korkealta. Suomalaista demokratiaa ei ole rakennettu vaalien
väliseksi pikapolitiikkanäyttämöksi, jonka ainoa tarkoitus on
marssittaa äänestäjien eteen median valaisemia, ohimeneviä
hahmoja, jotka kilpailevat palstatilasta ja uhoavat olevansa uuden
ajan airueita, sopivasti seuraavien vaalien kynnyksellä. Se ei ole
myöskään suomalaisen median hengityslaite, joka ylläpitää
vaappuvasti poliitikkojen juoksupojista ikäänkuin itsenäisiksi
kasvaneiden poliittisten toimittajien uskottavuutta. Toimittajien,
jotka hypistelevät valtaansa hämmentyneissä pikkuihmisen
näpeissään eduskunnan kahvilassa ja antavat sen sitten nousta
vapautuneesti päähän, kun eihän siitä meillä kiinni jää. Sen
sijaan se on hämmästyttävän läpinäkyvä kansanvallan väline, joka vaatii pitkäjänteistä, aatteellista, yhteistä työtä. Työtä, jossa olennaisinta on kantaa vastuu – seistä päätösten takana
pakenematta Eurooppaan tai puolueen suojiin. Pysyen rivissä loppuun
saakka, edes yrittäen pitää taloa pystyssä. Niinkuin tuo Jutta
Urpilainen. Muuten.
Kappas kun tämä
mini/semi/megahallitusneuvotteluiden aika on ollut sen verran jännää,
että monelta on päässyt unohtumaan se, miksi olemme tilanteessa,
missä viime hallituksen vaativa työ näyttää valuvan vaaleja petaavien kiiltokuvasuunnitelmien jalkoihin. No sehän
tosiaan johtui siitä, että Vasemmistoliitto läksi sopivasti
kävelemään ja yhtäkkiä Euroopan kutsu oli vain liikaa Jyrkille.
Vuosi ennen pestin pakollista vaihtumista tuo kyseinen tukipilari
poimii makoisan komissaarin paikan ja puoli Brysseliä, napaten
samalla gallupeissa 43 %:lta vastanneista arvosanan hyvä. Koska kyllähän se Jyrki kuitenkin yritti. Jaa. Meilläpäin
hyväksi työksi on yleensä käsitetty sellainen joka on viety
loppuun asti, mutta käsityksensä kylläkin.
Tässä tilaisuudessa haluaisin käyttää myös lauseen: kyllä, tyhmiä vedätetään, mutta laiskoille syötetään
silkkaa sontaa.
No niin. Tällä kertaa kävi näin.
Vasemmistoliitto lunasti juudaksenpalkkionaan 3,4 % äänimäärän
nousun, joka korreloitunee kivasti niissä ”oikeissa” vaaleissa
ensi talvena - Arhinmäki kai laski, että 8 euroa on tälle halpa
hinta. Suomi sai virtaviivaisen uuden pääministerin, jonka
valtakautena Kokoomus ottaa selfiensä äänivuoren päältä ensi
kevään eduskuntavaaleissa. Welfie on passé, Urpilainen on mennyt
menojaan, eikä SDP tiedä vieläkään kuka se on. Perussuomalaisten
maailmanjohtajan sanoin: ”Valtaan on astunut pätkä-, mini- ja
odotushallitus; Stubbin tuulikaappihallitus. Kokoomus esittelee
ministeriaitiosta käsin vaalijoukkueensa.” Koska vaalithan nyt kuitenkin ovat, ystävät rakkaat, jos rehellisiä ollaan, Stubbin ainoa
todellinen osaamisalue.
Kaikki on sanottu tällä kertaa ja
matkaamme uusiin vaaleihin. Minulla olisi niihin yksi toive.
Toivoisin kovasti että pääsisin niiden jälkeen lainaamaan edes
joskus jotain muutakin poliitikkoa kuin Timo Soinia.
Rakkaudella, Irma
Enpä olisi ASIAA yhtään ytimekkäämmin osannut sanoa :) Kyllä ottaa tätiä kupolista ruudun tällä puolen ihan yhtä paljon! Urpilaisen olisi pelastanut enää personal trainer, triathlon, raakaruoka, rakennekynnet, värianalyysi ja suihkurusketus. Se on se mikä poliitikon tiellä pitää! Tämä Laurarätytouhu on kans ihan käsittämätöntä skeidaa, otetaan puskista yksityistämisintoilija ajamaan alas julkinen terveydenhuolto. On lääkäri näet. Toivon vielä että vaaleihin mennessä Kokoomus on kaivanut hötöllään vahingossa itselleen kivan pienen kuopan johon voisi pehmeästi kellahtaa...
VastaaPoistaSillyli
Tuo Räty oli tosiaan aika erikoinen veto - tuon räikeämpää vaalibuustausta tuskin voi kuvitella. Olisi kuvitellut, että se apulaiskaupunginjohtajan pesti olisi jo hyvittänyt edellistä täpärää putoamista. Huvittavaa sinänsä, ettei hänen virkaansa täytetä loppuajaksi...sen verran korvaamaton posti oli sitten kyseessä, heh!
Poista