Miehistä, tatuoinneista ja ohi kiitävistä, kiiltävistä metroista

Aikuisten oikeasti aikuiseksi kasvaminen se on huvittavaa puuhaa, näin sivusta seurattuna. Viimeinen, joka on huomannut, etten enää kuulu kapinoivaan nuorisoon vaan olen liittynyt pysähtyneeseen vanhempaan sukupolveen, taidan olla minä itse.

Ensimmäiset askeleeni old schooliin otin jo jokin vuosi sitten H&M:n naistenosastolla. Tai eipä kai sellaista enää ole – naistenosastoa (Hän murahti piippu huulessa.). On casual ja sport, urban ja tsirp ja kaikennäköisiä muita paikaksi muuntautuneita mielentiloja, joihin heittäytyä kullakin unelmanostoreissulla.

Joka tapauksessa: asiaan. Tällä kyseisellä ihan rehellisellä vaatteenhakumatkalla kysyin neuvoa hyväntuoksuiselta miesmyyjältä, jonka kulmat olivat nypityt ja vaatteet sointuivat terveeseen ihonväriin ja joka ympäröi minut sillä kauniin ihmisen auralla, jonka saat halpapukinesi myötä kaupan päälle. Kiitin kauniisti ja kompastelin hämmentyneenä eteenpäin. Heteromies. Kyllä. Olipas korea. Saako näin ajatella?

Myöhemmin kuulen kaverista nimeltä David Beckham, joka on metroseksuaali. Ja se ei tarkoita ihmistä joka hässii julkisissa liikennevälineissä. Sana tuo vähän oksennusta suuhuni heti ensi hetkestä. Nielaisen sen tyynesti ja muistutan itseäni siitä, että olen feministi. Myös mies saa ilmaista itseään, myös mies saa olla turhamainen.

Vuosikausia myöhemmin olen jo turtunut. Olen käynyt partamuodin uhrin kaikki asteet läpi. Ilahtuminen, pettyminen, kielto, viha ja hyväksyminen. Kuitenkin joskus kun avaan telkkarin ja siellä kertoo merimiehen näköinen, tatuoitu mies kuhan fileoimisen herkkyydestä, en voi välttää pientä inhon väristystä. Miehen lapsensilmistä näkyy, ettei kuha ole tullut itse kalastamalla – mato ei mene koukkuun eikä moottorikelkalla olla pärrätty edes unissa. Suvaitsevaisuudesta kyhätyn suojamuurini joskus murtuessa on tunnetilani hämmentyneen petetty. Tuon menivät tekemään, paskiaiset. Ovat päästäneet liikkeelle noita...miehen näköisiä...mitä nuo nyt ovat....ihmisiä. Ja taas häpeän. Hieman myös naisena, enkä vain tasa-arvon tulisena vapaustaistelijana.

Kysymys on kimurantti. Kappas kun tuon Beckhamin kanssa oli suht helppo elää, timangit korvissa eivät herättäneet minussa mitään, mutta kun metrosta on tullut mies ja ruutupaidoista järjettömän kalliita, ei maatiaisnaisen sieluni osaa erottaa aitoa tukkimiestä Dieselin mallista. Niin no, paitsi tietenkin haistamalla.

Ja niin, onhan siinä sekin pikkuinen näkökulma kuin ihmisyys. Ja feminismi. Ja sukupuoliroolien kahlitsevuus. Ja ihmisen oikeus ilmaista itseään kuten haluaa. Pukeutua ja tuoksua juuri niin hyvältä kuin vain kehtaa. Ilman, että kukaan murisee vieressä ajasta jolloin miehet olivat rautaa ja ankkuritatuoinnit otettu merellä. Kyllä. Häpeän. Anteeksi. 

Mutta. Ainakin meissä uuden sukupolven sovinistisioissa on yksi parannettu ominaisuus. Osaamme pysyä hiljaa ja purkaa tuntojamme vain täällä netin hämärässä.

ps. kuvan mies on ranskalainen rugbypelaaja Sébastien Chabal. Olkaa hyvä ja herran tähden!