Niskavuoren Heta ja Vallilan prinsessa

Minua on kutsuttu vahvaksi naiseksi koko aikuisikäni. Joko omasta tai toisten toimesta, mutta kuitenkin niin pitkään, että siitä on tullut jonkinnäköinen totuuden muotti, muotooni taottu rautainen sovitusnukke.

Koko vahvan naisen määrite on minulle yhäkin hyvin hyvin hämärä, mutta yleensä niille näyttää käyvän enemmän tai vähemmän ohraisesti. Jo vahvan naisen käsite pitää sisällään selviytymisen ja selviytyminen pakostakin tragedian. Vahvat naiset selviytyvät. Vahvat naiset seisovat nyrkki pystyssä kaatosateessa ja purevat hammasta sydänsurujen yli. Ja korjaavat siinä sivussa vuotavan katon.

Kummallista kylläkin, minua rupesi **tuttamaan vahvana naisena oleminen vasta parisen vuotta sitten. Siihen asti olin ollut leimastani jotenkin tuskallisen ylpeä – vähän niinkuin parhaan roskien viejän tittelistä. Kannoin mitalini hammasta purren ja rikoin salaa siskojen solidaarisuuden liittoa kadehtimalla, jopa vihaamalla, heikkoverisiä naisia, vahvan naisen vastakohtia. Niitä, jotka pyörtyilevät vähintäänkin henkisesti ja kiertävät maailman pienen, hennon sormensa ympärille. Minun lähinnä teki mieli läimäyttää niitä tiskiharjalla, kun en muuhunkaan pystynyt, eikä sekään ollut mahdollista, koska mikä paremmin olisi todistanut maatiaisnaisvereni? Lopulta päädyin johonkin määrittelemättömään pisteeseen ”ei-yhdenkään-naisen-maalle”. Mutisemaan heikkoja vastalauseita aina kun lause alkoi ”No kun sä oot tuollainen VAHVA NAINEN...” ja murjottamaan itse kaivamani kohtalon poteron pohjalle.

Eräänä siunattuna Suomen kesän lumisena tiistai-aamuna minulle kerrotaan, kuinka koko ruumiini on tottunut seisomaan vahvasti paikallaan. Silloinkin kun makaan hoitopöydällä, turvassa kuin Maijan kukkarossa, eivät reiteni rentoudu vaan tarraan vastatuuleen kuin syksyisessä laiturinnokassa. Rosen-terapeutti Maija Frauenknecht löytää lantiostani vanhojen rakkauksien jäljet, jotka ovat vielä kummallisen tuoreet. Siinä minä sitten sanon ääneen, että ajattelen sitä miestä vieläkin. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan, koska vahvat naiset eivät itke menneiden perään. Ja itken sitten kuitenkin vielä kerran Maijan turvallisten käsien varassa. Häpeämättä hölmöyttäni. Niin kunnolla, että se tuntuu oikeasti viimeiseltä kerralta.

Pukiessani päälle toteaa Maija, että ihan kuin kantaisin mukanani sellaista surun saagaa, tarinaa, joka päättyi aina niin, että minä jään itkemään, selviämään. Että miksi ihmeessä haluan kertoa itselleni juuri tuota tarinaa? Eikös olisi ihan mukavaa olla välillä se prinsessa? Jolle kaikki ovet avautuvat ja asiat tapahtuvat helposti?

Kappas, ei ole käynyt mielessä. Juu. Haluan minä – olla prinsessa! Kevyt ja kevytkenkäinenkin vesimittari, joka loikkii pitkillä koivillaan pintajännityksellä ja luistelee yön kannella, huoletta. Ja jonka ei tarvitse jännittää, koska ei laiturinnokasta putoaminen ole ollenkaan vaarallista, syystuulessa kun on itse asiassa hauskaa lennellä. Vaikka joutuukin etsimään kruunuaan puskista jälkeen päin.

Kyllä. Taidanpa ruveta sellaiseksi. Noin niinkuin tällä puheella. Kuulostaa kauhean paljon kivemmalta kuin korjata kattoja Niskavuoressa. 

Kirjoittaessani tätä tekstiä, katselen Krunikan Espresso Edgessä pikkutyttöä, joka huolella pukee päällensä hupparin ihan väärinpäin. Ja lähtee hyppimään ympäri kahvilaa, täynnä onnistumisen iloa. Kas kun prinsessat eivät jaksa välittää virheistä, kun on koko valtakunta hymyiltäväksi.