Airini on saariston jäljiltä hieman
sienentuoksuinen ja laiminlyöty. Joka päivä päätän, että
tänään kirjoitan loppuun jonkun niistä puolikkaista sivuista,
joita koneeni innokkaasti esittelee ja joka ilta kello on jo nukkuminen. Siis kun sienet on laitettu. Ja katajanmarjateet
keitelty. Kaikennäköistä tärkeää tehtävää löytyy, kun
ulkona tuulee syksy ja lyhdyt kolisevat toisiaan vasten kuistilla.
Aiheet ovat hyviä. Koulukiusaamista,
taidetta, Alanis Morissetten ajan nuoruutta ja kirsikkana kaiken päällä
suuri rakkaudentunnustukseni nelikymppisille miehille.
Mutta. Sormet eivät tottele, edes
valkoviini ei auta. Aina kun aloitan, ilmestyy paperille kuvia
raskaista pihlajanmarjoista ja puiduista pelloista, jotka
muistuttavat vanhan miehen poskea. Vietän viikkoa saaressa yksin.
Olen varustautunut sauvignon blancilla ja ylpeydelläni. Kaikki on
mennyt erityisen hyvin, mörkö ei ole edes käynyt pihassa, vaikka
kaikki valot ovat päällä. Joka aamu kuljen mökkiä suojelevan vanhan tammen ohi aamupissille ja tervehdin sitä kunnioittavasti. Olen myös alkanut päivittelemään
asioita itsekseni. Joku järkevämpi voisi väittää puhuvansa koiralleen. Minä en jaksa kaunistella höperöitymistäni.
Puheen ollen koirastani. Sille on tullut tapana katsellani minua
vinosti sillä tavalla, kuin se kaipaisi pikkuruisia kortteja
outouspisteille. En ole vielä tehnyt niitä. Jospa ensi viikolla.
Koska kirottu aivoni ei koskaan
pysähdy, mietiskelen laiturin nokassa, miksi kaipaan saarelle aina
juuri nyt. Syksyn lopussa, lokakuun märässä. (Saatan antaa väärän
kuvan: laiturinnokassa turhanpäiten pyöriminen on aika tylsää
hommaa – olin kiinnittämässä venettä paremmin tuulien takia.)
Yleinen mielipide kääntyy vahvasti kesään, kun äänestetään
parasta aikaa saaristossa. Sen todistanee myös se, että
henkilömäärä kylässämme juuri nyt ylittää hädin tuskin yhden
käden sormet. Joskus vastaan tulee kyllä koulutaksi, jonka kuljettaja tuijottaa
minua kuin neonkeltaista hirveä.
Olin ajatellut, että tulen vanhana
ihmisvihaajana juuri tästä syystä; ettei tarvitsisi katsella kaikennäköisiä läpikulkijoita. Tai metsän vuoksi. Koska tarvitsen värejäni
ja sienet huutelevat minulle Helsinkiin saakka. Tai niiden yötä
myötäilevien verkkaisten keskustelujen takia, joita käyn äitini
kanssa puhdistaessamme valtavia sieniröykkiöitä. Se on ihan
varmaa, että olen paossa, joka kerta. Arki ei ole aina ystäväni,
vieläkään.
Mutta syy on meri. Sitä on paljon syksyisin.
Se raivoaa ja myrskyää, se on levoton, eikä sitä pitele mikään.
Se ei kanna aikaa, ei kerää sen tomua. Ja ennen kaikkea; se on
minua. Niin on erityisen mukava ajatella edes hetken verran kun
köpöttelen yöpuvussani katsomaan millä päällä se on. Ja kuuntelen kun se
nousee iltaan kohti tuulen kanssa. Kuinka se ei haluaisi pysähtyä
talveksi. Niinkuin en minäkään.
Vili-koira on nukahtanut sohvalle ja
juoksee unissaan. Minä keittelen hilloa ja hekottelen kun unelmien
poikamiestyttö suutelee thaimaalaisten tulitanssijoiden keskellä.
Sienivuori pysyy kummallisen suurena ilman seuraa. Taitaa mennä
yöhön asti. Ei haittaa. Öisin meri tuoksuu parhaalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti