Tauti

Ajan Kotkan tietä loskasateessa ja toistan lausetta: Pidä siitä kiinni, pidä siitä kiinni.

Tämä on ensimmäinen kerta neljään kuukauteen kun olen halunnut pitää oikeastaan mistään kiinni. Olen halunnut päästää irti, ei sillä hyvällä tavalla. Kääntää selkäni ja käpertyä kylmään sisälläni.

Olen sairastunut tarinaan. 

Sen keskiössä olen minä, oman maailmani yksinäisin ihminen. Tarinani on valtava, ovaalin muotoinen, hitaasti liikkuva tila. Sen seinät ovat läpipääsemättömät, ne eivät ainoastaan estä vaan hyökkäävät ulos yrittäjään, sähähtävät. Ajatukset, tunteet, sanankuvatukset juoksevat siinä kuin myrkkykäärmeet, torakat - rumat linnunpoikaset, jotka eivät haluakaan oppia lentämään.

Ne sanovat: kukaan ei halua sinua, jäit viimeiseksi, tuolisi vietiin kaukaa edestäsi. Leikki loppui jo. Ja se toissijainen rakkaus, joka sinulle on varattu hiipuu hetki hetkeltä. Se on sidottu siihen, kuinka paljon jaksat itse yrittää, kuinka paljon jaksat olla hyvä, kiva, kiltti ja hyödyksi.

Aamulla ne ryömivät sängyn alta tyynyn viereen ja kipittävät jaloissa päästäen kolisevaa hyönteisen ääntä. Niiden myrkky tappaa hitaasti. Ne paisuttavat minut ensin hyväksi lahdiksi ja sitten juhlivat puolielävällä itselläni, sillä muinaissuomalaisen sielun osalla, joka on kiinnitetty valoon. Meren taittuessa hämärään tarinani horisontissa, kuljen haalealta kummelilta seuraavalle, enkä osaa laulaa sieluni sirpaleita takaisin.

Täällä minä siis olen ollut. Tässä kaikuvassa tilassa, jonka olen täyttänyt itse. Huolellisella vihalla ja katkeruudella. Tarinalla minusta, joka jäi yksin.

Kotkan tien rekat sylkevät loskaa tuulilasiin. Ohittaminen pelottaa. Joka kerta puskettuani metallivalaan ohi tunnen vatsalihasteni rentoutuvan, hengityksen tasaantuvan.

Pidä siitä kiinni, pidä siitä kiinni! Äkkiä kotiin, kirjoita!, toistan, mutta maltan ajaa yhdeksääkymppiä. Haluan kirjoittaa aukon. Puhkaista tarinani läpi ja ryömiä ulos. Se tuntuu nyt ensimmäistä kertaa mahdolliselta, ihan kuin tukkeutuneeseen henkitorveen olisi porautunut pieni käytävä. 

Tarinani on kertonut, että olen kertakäyttökamaa, väliaikatila. Ihminen, kenen kanssa tehdään siihen asti koti kun se oikea löytyy. Ja sitten mennään eteenpäin ja unohdetaan, eletään niinkuin ihmiset ja jätetään hylyt taakse. 

Näitä lauseita olen kietonut kaulani ympäri ja kuristanut. Päästänyt irti rakkaudesta jo varmuuden vuoksi, ennen kuin minut hylätään. 

Sitten - tarinaan lyödään särö. Keriessäni pahaa oloani tiukasti ympärilleni olen jättänyt huomioimatta sen mahdollisuuden, että minua olisi tarvittu. Näin on päässyt käymään ja olen kääntänyt rakkaalle ihmiselle selkäni. Kamalan häpeän seasta nousee pieni, lämmin, häikäilemätön hyvä olo. Minua olisi tarvittu.

Pidä siitä kiinni!,tuosta olosta. Ajan kotiin, tahti hidastuu. Kun pääsen näppäimistölle, ovat sanat jo pelästyneet. 

Seuraavana aamuna makaan hammaslääkärin tuolissa ja näen väläykseltä sarjakuvamaisen isot pihdit, jolla ollaan ryhtymässä vetämään poskihammastani irti. Hammas on palvellut hyvin, sitä on kuulemma rakennettu kuin Iisakinkirkkoa, eikä se millään irtoa. Rauhallinen nuori mies, joka kankeaa hampaanpaloja ulos poskiluustani alkaa jo vähän päivittelemään. 

Minä olen vähintäänkin hieman turhautunut. Ilmeisesti mikään hienovaraisempi vertauskuva ei ole sitten toiminut vaan nyt ammutaan järeillä. Kun mädäntynyttä hampaanjuurtani louhitaan yhä isommilla taltoilla, suljen silmäni ja lupaan. Kyllä, päästän tarinasta irti. Kyllä, ymmärsin, että se on mätä. Kyllä, ymmärrän että se täytyy vetää irti, ennen kuin mätä ehtii sydämeen. Mutta - onhan tämä nyt vähän turhankin kanssa melodramaattista. 

Hammas irtoaa ja minä kävelen iso ja verinen aukko leukaluussa seitsemänkymmentäluvun värisiä käytäviä ulos. Pihalla katselen, kuinka pienestä reiästä tarinani kyljessä näkyy pakkasen kirkastama taivas.