Lista

Olen viimeisen vuosikymmenen harrastanut oman elämäni hostail teikoveria, kuten paremmissa bisnespiireissä sanotaan. Tämä tarkoittaa koko elämänpiirini hakkaamista paloiksi; pilkkomista ja eteenpäin myymistä korkeimmalla arvolla.

Turvallista työtä ja tulevaisuutta vastaan saakin yllättävän paljon. Kellumista vapauden kannattelemana rantamaininkien lämpimässä vedessä, jossain tosi kaukana. Auton käynnistämistä ihan omiin aikoihin ja äkkikäännöstä vastaan tulevan fiskhamnetin kyltin kohdalla. Koko olemassaolon läpäisevää, hurmaavaa itsellisyyttä, jonka tunnen sillä hetkellä, kun kukaan ei tiedä missä olen.

Tämä vapauteni louhinta ei suinkaan ole ollut tuskaton työ. Olenkin kehittynyt erinomaiseksi huijaamaan ennen kaikkea itseäni, uhotessani irrottautuneeni täysin maallisen elämän vaivoista. Kivinen tosiasia kuitenkin on, että tulevaisuuteeni on tatuoitu iäisyydestä iäisyyteen seuraava lista:

• opiskele
• kirjoita kirja
• markkinoi
• hanki työ ja ole tärkeä
• pariudu ja lisäänny
• käy kaupassa
• siivoa
• hanki eläke
• kuole

Ennen lista pisteli heti ihon alla ja kirveli huomiota, ei täyttynyt koskaan. Viimeisten kuukausien aikana se on haalennut kitiseväksi ruveksi huomisen kynnyksellä: ”Muistitko lisääntyä? Ja käydä kaupassa? Ja olla perkele onnellinen?!”. Olen kuunnellut kitinää kesän aikana lähinnä huvittuneena, uppoutuessani vielä syvemmälle kotisohvaan katsomaan netflixiä, ulkona hellepäivän kiukutellessa turhaan. Olen onnellinen. Ja hirvittävän hämmentynyt asiasta.

Heinäkuun syvimmässä kuumassa istun valon häikäisemällä verannalla Harrstömissä, vanhassa kalastajakylässä Merenkurkun saaristossa. Olen ajanut halki kullasta raskaiden Pohjanmaan peltojen, vilja-aavojen, joiden kauneutta en osannut lainkaan odottaa. Vieressä koira, päässä ajolippis ja matkan varsilla rakas ystävä ja ateria. Kuuntelen Alma Mahlerin lauluja ja kirjoitan. Alma menetti vapautensa, kadotti tien siihen. Suudellessaan kiihkeästi pianonopettajaansa 18-vuotiaana, purki hän varmastikin nimettömäksi jääneeseen miesparkaan liiallista elämänjanoaan. Sisällä oli säveliä, pitelemätöntä musiikkia, vapauden ääntä. Sen veistäminen kauneudeksi vaatii tuskallisen syvää olemassaoloa. Ei siis ihmekään, että välillä teki mieli sekoilla.

Myöhemmin Alman sulhanen Gustav Mahler kertoi tuoreelle morsiamelleen, että säveltäminen oli hänen kohdaltaan ohi. Alman ainoa ammatti olisi avioliitosta eteenpäin Mahlerin tekeminen onnelliseksi (HS 22.7.). Aamuisin säveltäjää ei saanut häiritä. Vasta aamu-uintinsa jälkeen hän vihelsi Alman paikalle pitämään seuraa.

Alman lauluista tulee mieleen lentäminen, ajan unohtamat pitsihuvilat ja hautausmaan multa. Mikä vallantunne onkaan Gustav Mahlerin täyttänyt hänen pystyessään kahlitsemaan kaiken tuon voiman. Kuinka suureksi hän onkaan itsensä tuntenut!

Alma löysi myöhemmin avioliittonsa aikana lihan ja hengen ilot kuten varsin mehukkaan nuoren arkkitehtiopiskelijan, Walter Gropiukse, mutta tietä takaisin musiikkiin hän ei löytänyt. ”Nuotit eivät enää merkitse minulle mitään. Silmäni ovat unohtaneet, kuinka niitä luetaan. Minut on johdettu pois oman itseni luota, ja kaipaan sinne takaisin.” Kuunnellessani Almaa, tuntuu kuin hän olisi tiennyt. Kuin hän olisi säveltänyt jo silloin kaipuunsa iäksi kadotettuihin säveliin. Eikä lahjakkaista miehistä, joiden kanssa Alma elämänsä jakoi, ollut kuin niiden kaiuksi.

Minä olen onnekas, totean sen noin tuhannennen kerran, hirvittävän onnekas. Kukaan ei ole sulkenut ovea omaan vapauteni ääneen, sanojen humisevaan avaruuteen. Kukaan ei ole koskaan viheltänyt minua paikan päälle, eikä kukaan ole käskenyt minua tekemään mitään. Niin, paitsi se lista. Aina se lista.

Aloitin tänä keväänä opintovapaan vuoden työrupeaman jälkeen. Melkein vuosikymmenen kestänyt friikkuaika päättyi jokseenkin karuun toimistoarkeen. Toivuttuani kuukausipalkan huumasta heräsin muistamaan, että en suinkaan antaitse sitä vain työtehtävillä. Pahimmillaan työelämään kuuluu kuumottava määrä punaisena kiljuvia pomoja ja jatkuvaa muistuttelua itselleni siitä, että minun paikkani ei ole suinkaan tehdä työtäni hyvin vaan ylläpitää syystä jos toisesta huojuvia korttitaloja ostetulla ajallani.

Päätin, että jaksan vuoden.

Suunnitelmasta huolimatta hiipii masennus arkeen ja aamuihin. Pienen työhuoneeni lattian yli käy harvoina aurinkoisina päivinä valonsäde, joka ei tietystikään koskaan osu. Minusta alkaa tulla yhtä harmaa ja hiljainen kuin työpaikkani tunkkaiset käytävät. Kun vuosi sitten täyttyy, olen niin loppu, etten oikein jaksa edes huomata sitä. Pistän silmät kiinni ja herään kuukauden päästä hyvään oloon. Joka ei vain lopu. Vapun tienoilla palaan erityisen rakkaudellisista häistä yön selässä kotiin. Istuessani keittiön pöydällä kalahampurilainen kädessä, majoneesit ja meikit poskilla on pakko puhua ääneen: ”Ihana olla yksin! Mä oon niin onnellinen!”

Tällainen hillitön, naurettava onni on aivan ennenkuulumatonta. Olen varmuuden vuoksi sentään pysynyt asiasta hiljaa, tihissyt itsekseni aamukahvin reunalla, kun hyvä olo läiskyy yli. Vastannut vain hillitysti ”itse asiassa tosi hyvää”, kuulumisten kyselyihin ja tassutellut päivästä toiseen muikeana kuin kermaan pudonnut kissa.

Mietin, mistä tämä suomalaisen hellekesän kaltainen, selittämätön onni voi johtua. En ole ensikertalainen irtiotoissa elämässä; olen viettänyt aamun jos toisenkin henkilökohtaisilla keitailla muiden juostessa päivätöihin. Mutta ehkä osaan siltikin nyt arvostaa aamujani enemmän. Ehkä käynti pimeällä puolella, toimistolaatikkoelämässä, tekee vapaudesta kirkkaampaa. Ja listasta taas lyhyemmän.

Kirjoita, lisäänny, elä. Almalle, Alman kunniaksi. Ja lakkaa ihmettelemästä onneasi.