Sata mozzarellaa myöhemmin

Katselen Alepan hyllyjä avuttomana. ”Mitä se oikein söi? En minä muista!”

Prosciuttoa nyt ainakin. Ja mozzarellaa! Huh, edes se menee oikein. Tomaatteja? Ne ovat kuitenkin liian mauttomia sille. Pitäisikö sille leipoa jotain? Vaikka sellainen aamiaiskakku, minkä sen äiti aina tekee. Hitto, ei se kuitenkaan ole sama.

Pää alkaa menemään liian isoilla kierroksilla. Seison käytävien keskellä tyhjin käsin ja päätän: ihan sama. Syö sitä mitä on.

Jotain perin kummallista on tapahtunut. Niin kummallista, että niin ei käy kenellekään. Ainakaan minulle. Minä ja Mario olemme löytäneet toisemme taas. Hapuillen ja epäillen, mutta kuitenkin. Nyt se tulee tänne, se minun italialainen elämän rakkauteni. Parin tunnin päästä, enkä minä osaa edes täyttää jääkaappia. Niinkuin en osannut koskaan aiemminkaan hänen kanssaan.

On oikeastaan turha kertoa millaista se oli, tai mitä siinä kävi, mihin rakkaus loppui. Minä muistan Mariosta aina sen, että katselimme silmiemme takaa olohuoneita, sohvaa ja kirjahyllyä. Etelä-italialaisen pikkukylän ainoan baarin nurkassa. Pumpulissa vielä molemmat.

Viikko menee jonkinlaisessa hämmentyneessä luonnontilassa. Noin kymmenen tunnin päästä olemme loksahtaneet samaan sisäiseen olohuoneeseen, jossa vietimme viisi vuotta, Mario sohvalle ja minä räyhäämään hellyydellä, heiluttamaan käsiäni kerrankin luvan kanssa. Mario tietää aina mistä pienestä vivusta vääntää, että saa minut kiukkuamaan, ja sitten se nojaa myhäillen taakse ja nauttii showsta. On kummallista, että joku voi olla vielä niin tuttu, olemme viimeksi nähneet kymmenen vuotta sitten. Nukahdamme omalle puolellemme sänkyä ja aamulla en herää yksin.

Kolme kuukautta myöhemmin kirjoitan Rooman Terminin uuden säihkyvässä asemaravintolassa, juon aamupäivän proseccoa ja yritän urheasti pidättää itkuani. Teksti juoksee sormista näytölle sillä tavalla kuin se tekee aina, kun tarina on valmis. Kun jokin on loppunut. Ohitseni juoksee musiikki neorealismon surusta, olen pysähtynyt aseman nopeaan liikkeeseen; ainoa, joka ei liiku, jonka veri sakkaantuu ja muistot puuroutuvat.

Kummitukset saivat minut kiinni Rooman pirullisen julmassa keveydessä jo ensimmäisen päivän aikana. Nyt muistan myös sen kaiken muun. Itseni odottamassa lukemattomissa kahviloissa kirjan kanssa päivän loppua, sitä kun Mario tulisi töistä kotiin. Itseni odottamassa. Ja odottamassa. Ja toteamassa, ettei Mario tullut, tälläkään kertaa. Tälläkään kertaa, kun minä olen nyt sitten täällä, tässä hetkessä matkalla kotiin Roomasta. Kaivettuani itsenäisen ihmisen sotatorveni esille ja lähdettyäni peruuntuneille viikonlopputreffeilleni yksin. Istuttuani Tiberin varrella ja katseltuani tuhansien ja tuhansien vuosien kalmojen ohijuoksua. Yksi niistä sitten tämä, elämäni rakkaus.

En ole hyvä lopuissa. Saatan jättää kirjan kesken ennen viimeisiä sivuja, jättää tarinan auki. Mutta lopussa on myös kaunista symmetriaa, rakkaus kuolee yhtä hitaasti kuin se kasvaa meihin. Se päästää irti jäsenistämme ja katoaa. Kun lämmöstä irrottautuu hitaasti, armollisesti, ei kylmä syö kerralla.

Sillä tavalla minä lopetan nyt rakastamasta. Mutta kylmä tulee silti. Katson sen varjoa tylyjen roomalaisten askelissa, ja lähden kotiin.