Hedelmöityshoitoja seuraavia kahta
viikkoa kutsutaan internetkielellä piinaviikoiksi. Termistä tulee
mieleen keskiaikaiset kidutusviikot, jolloin kaupunkiin päästetään
inkvisiittoreita venyttämään sormia, polttamaan jäseniä ja
roikottamaan kansaa katosta kerrankin oikein mustan sielunsa
pohjasta.
Totuus ei ole kovin kaukana. Minun
hiljaisen kotini lattioilta löytyy verta ja suolenpätkiä ihan
riittämiin, vaikkakin vain kuvainnollisessa mielessä. Kuitenkin
kauhein ajatus kahden viikon odotuksessa on sen loppuminen. Ajatus
siitä, että alkaneiden kuukautisten jälkeen edessä on kokonainen
pitkä elämä. Jossa kaikki alkaa taas uudelleen. Ja loppuu
uudelleen.
Luovuttaminen on käynyt mielessä,
näin jo ihan alussa. On ihmisiä, jotka ovat tehneet tätä jo
vuosia, vuosituhansia. Niitä ihmisiä ei näy. He vetävät itsensä
kasaan joka aamu ja menevät töihin ja arkeensa. Istuvat kivisin
ilmein bussissa, kun sisään rullaa pehmeän valon ympäröimä,
aivan uusi vauva. Nyökyttelevät kuunnellessaan työkaverien
hiihtolomasuunnitelmia kysyen kohteliaasti lisää, ja vaikenevat,
usein ilman, että kukaan kuulee kivun läähätystä heidän
pidätellessään itkua sisällään.
Ja sitten he menevät lääkäriin
katselemaan sisuksiaan näytöltä ja kuuntelemaan kun niistä
puhutaan kuin nälkämaan perukoille unohdetusta zetorista. Jonka
varaosia saa ainoastaan jostain Siperian kadonneista kylistä. Joka
kolmas sunnuntai. Täydenkuun aikaan.
Minä olen oppinut viimeisen vuoden
aikana näkemään heidän urheutensa ja rohkeutensa. Sekä sen
tuskastuttavan selvän tosiasian, että minä en todellakaan kuulu
tähän porukkaan. Jos käyttäisin itsestäni sanaa sopimaton
hedelmöityshoitoihin, olisi se
ällistyttävä alisana. Prosessi ruokkii minussa Pelle Pelottoman
kasvueliksiirin voimalla kaikkea sitä, mikä on ollut tähän
mennessä elämässä kamalaa. Pohjatonta huonommuudentunnettani,
täydellistä kärsivällisyyden ja suhteellisuudentajun puutettani,
naurettavan dramaattista henkilökohtaista tunteiden vuoristorataani
ja tietysti jo elämänkumppaniksi kasvanutta masennustani. Tai kuten
tuttavallisemmin sitä parhaan ystäväni kanssa kutsumme, kuoppaa.
Yhdistelmä piikitettyjä hormoneja ja ihan omasta takaa löytyvää epätoivoa on pitänyt
huolta siitä, että iso kaivuri kuopan pohjalla on töissä
yötäpäivää.
Kaksi viikkoa tuntuu elämän
mittakaavassa lyhyeltä ajalta. Mutta aika – se on suhteellinen
ilmiö. Kun edellä mainittuja iloja hauduttelee kahden viikon ajan
kaksioni kokoisessa keitossa, mahtuu jokaiseen päivään vähintään
vuosi pelkoa, epätoivoa, luovuttamista ja keväänhaurasta toivoa.
Ja kun tämän kaksi viikkoa viettää useamman kerran puolen vuoden
sisään, alkaa päivät sekoittumaan ja aika tuntumaan vain
loputtomilta hedelmöityshoidon eri vaiheilta. Vähän niinkuin
mustalta joululta. Kuvittelin olevani valmistautunut kaikkeen tähän erityisen hyvin, mutta nyt ajatus tuntuu naurettavalta.
Hedelmöityshoidot ovat epäilemättä vaikein asia, minkä olen
elämässäni joutunut kohtaamaan.
Lapsettomuuden aiheuttamaa stressiä ja
surua on verrattu läheisen kuolemaan. Vertaus on onnistunut ainakin
siinä mielessä, ettei sitä yksinkertaisesti voi ymmärtää, jos
ei sitä itse koe. Mitä pidemmälle elämässä edetään, sitä
terävämmiksi kulmamme kuluvat. Tähän astisen elämän surut ja
pettymykset; kurjat ja kadonneet poikaystävät, työelämän kolhut
ja suunnan etsintä, ne ovat kaikki olleet minua, meitä, vääjäämätön
palanen aikuiseksi tulemista. Mutta lapsettomuus ei ole kasvamista.
Se on julmaa peliä, joka osuu kohdalle. Ja vaikka kuinka jäljitän
menneisyyden tienristeyksistä syytä siihen, miksi syön kolmen litran vadelmapirtelöä yksin kotisohvalla ja yritän olla
hysteerisesti ajattelematta kohtuani, ei sitä löydy. En minä tätä
halunnut, en minä valinnut näin. Kaikki tämä on vain ja
ainoastaan sattumanvaraisen epäreilua.
Siksi surua on vaikea jakaa. On niitä,
jotka ymmärtävät, ja sitten niitä, jotka yrittävät. Se ei
riitä, mutta on enemmän kuin tarpeeksi.
Koska mikään ei riitä, eikä tähän
kipuun ja pelkoon ole ratkaisua. Se eristää, irrottaa muista.
Tuntuu, että minun pitäisi olla asiasta huolestunut, mutten
oikeastaan jaksaisi. On näitä isompiakin huolia nyt.
Sitten tulee taas se aamu, kun toivo
valuu vessanpöntöstä alas. Kirjaimellisesti. Odotan romahdusta
niinkuin sateen alkamista, haistan sen ilmassa. Mutta tapahtuu jotain
ihan muuta. Minua ei täytä jalo sitkeys tai voittoisa rakkaus, vaan
puhdas kiukku. Haista paska lapsettomuus, minähän yritän niin
kauan kuin munasarjani alkavat näyttää Cheriltä. Piste.
Näin meitä siis syntyy, huomaan.
Meitä urheita ja rohkeita ihmisiä.

Kiitos <3 ! Puit teräviksi, oivaltaviksi ja koskettaviksi sanoiksi tunteet ja tapahtumat, jotka ovat jo liiankin tuttuja.
VastaaPoistaEt ole yksin niiden kanssa. ❤️ Kiitos.
VastaaPoista