Kaksi viikkoa

Hedelmöityshoitoja seuraavia kahta viikkoa kutsutaan internetkielellä piinaviikoiksi. Termistä tulee mieleen keskiaikaiset kidutusviikot, jolloin kaupunkiin päästetään inkvisiittoreita venyttämään sormia, polttamaan jäseniä ja roikottamaan kansaa katosta kerrankin oikein mustan sielunsa pohjasta.

Totuus ei ole kovin kaukana. Minun hiljaisen kotini lattioilta löytyy verta ja suolenpätkiä ihan riittämiin, vaikkakin vain kuvainnollisessa mielessä. Kuitenkin kauhein ajatus kahden viikon odotuksessa on sen loppuminen. Ajatus siitä, että alkaneiden kuukautisten jälkeen edessä on kokonainen pitkä elämä. Jossa kaikki alkaa taas uudelleen. Ja loppuu uudelleen.

Luovuttaminen on käynyt mielessä, näin jo ihan alussa. On ihmisiä, jotka ovat tehneet tätä jo vuosia, vuosituhansia. Niitä ihmisiä ei näy. He vetävät itsensä kasaan joka aamu ja menevät töihin ja arkeensa. Istuvat kivisin ilmein bussissa, kun sisään rullaa pehmeän valon ympäröimä, aivan uusi vauva. Nyökyttelevät kuunnellessaan työkaverien hiihtolomasuunnitelmia kysyen kohteliaasti lisää, ja vaikenevat, usein ilman, että kukaan kuulee kivun läähätystä heidän pidätellessään itkua sisällään.

Ja sitten he menevät lääkäriin katselemaan sisuksiaan näytöltä ja kuuntelemaan kun niistä puhutaan kuin nälkämaan perukoille unohdetusta zetorista. Jonka varaosia saa ainoastaan jostain Siperian kadonneista kylistä. Joka kolmas sunnuntai. Täydenkuun aikaan.

Minä olen oppinut viimeisen vuoden aikana näkemään heidän urheutensa ja rohkeutensa. Sekä sen tuskastuttavan selvän tosiasian, että minä en todellakaan kuulu tähän porukkaan. Jos käyttäisin itsestäni sanaa sopimaton hedelmöityshoitoihin, olisi se ällistyttävä alisana. Prosessi ruokkii minussa Pelle Pelottoman kasvueliksiirin voimalla kaikkea sitä, mikä on ollut tähän mennessä elämässä kamalaa. Pohjatonta huonommuudentunnettani, täydellistä kärsivällisyyden ja suhteellisuudentajun puutettani, naurettavan dramaattista henkilökohtaista tunteiden vuoristorataani ja tietysti jo elämänkumppaniksi kasvanutta masennustani. Tai kuten tuttavallisemmin sitä parhaan ystäväni kanssa kutsumme, kuoppaa. Yhdistelmä piikitettyjä hormoneja ja ihan omasta takaa löytyvää epätoivoa on pitänyt huolta siitä, että iso kaivuri kuopan pohjalla on töissä yötäpäivää.

Kaksi viikkoa tuntuu elämän mittakaavassa lyhyeltä ajalta. Mutta aika – se on suhteellinen ilmiö. Kun edellä mainittuja iloja hauduttelee kahden viikon ajan kaksioni kokoisessa keitossa, mahtuu jokaiseen päivään vähintään vuosi pelkoa, epätoivoa, luovuttamista ja keväänhaurasta toivoa. Ja kun tämän kaksi viikkoa viettää useamman kerran puolen vuoden sisään, alkaa päivät sekoittumaan ja aika tuntumaan vain loputtomilta hedelmöityshoidon eri vaiheilta. Vähän niinkuin mustalta joululta. Kuvittelin olevani valmistautunut kaikkeen tähän erityisen hyvin, mutta nyt ajatus tuntuu naurettavalta. Hedelmöityshoidot ovat epäilemättä vaikein asia, minkä olen elämässäni joutunut kohtaamaan.

Lapsettomuuden aiheuttamaa stressiä ja surua on verrattu läheisen kuolemaan. Vertaus on onnistunut ainakin siinä mielessä, ettei sitä yksinkertaisesti voi ymmärtää, jos ei sitä itse koe. Mitä pidemmälle elämässä edetään, sitä terävämmiksi kulmamme kuluvat. Tähän astisen elämän surut ja pettymykset; kurjat ja kadonneet poikaystävät, työelämän kolhut ja suunnan etsintä, ne ovat kaikki olleet minua, meitä, vääjäämätön palanen aikuiseksi tulemista. Mutta lapsettomuus ei ole kasvamista. Se on julmaa peliä, joka osuu kohdalle. Ja vaikka kuinka jäljitän menneisyyden tienristeyksistä syytä siihen, miksi syön kolmen litran vadelmapirtelöä yksin kotisohvalla ja yritän olla hysteerisesti ajattelematta kohtuani, ei sitä löydy. En minä tätä halunnut, en minä valinnut näin. Kaikki tämä on vain ja ainoastaan sattumanvaraisen epäreilua.

Siksi surua on vaikea jakaa. On niitä, jotka ymmärtävät, ja sitten niitä, jotka yrittävät. Se ei riitä, mutta on enemmän kuin tarpeeksi.

Koska mikään ei riitä, eikä tähän kipuun ja pelkoon ole ratkaisua. Se eristää, irrottaa muista. Tuntuu, että minun pitäisi olla asiasta huolestunut, mutten oikeastaan jaksaisi. On näitä isompiakin huolia nyt.

Sitten tulee taas se aamu, kun toivo valuu vessanpöntöstä alas. Kirjaimellisesti. Odotan romahdusta niinkuin sateen alkamista, haistan sen ilmassa. Mutta tapahtuu jotain ihan muuta. Minua ei täytä jalo sitkeys tai voittoisa rakkaus, vaan puhdas kiukku. Haista paska lapsettomuus, minähän yritän niin kauan kuin munasarjani alkavat näyttää Cheriltä. Piste.

Näin meitä siis syntyy, huomaan. Meitä urheita ja rohkeita ihmisiä.