Ystäväeroista

Ystäväpiirini on ollut minulle elämänlanka läpi aikuisvuosieni. Olen pitänyt itseäni onnekkaana, ihmeellisen sattuman suosikkina, koska olen saanut elämääni näitä häikäisevän sydämellisiä ja älykkäitä ihmisiä. Opin jo varhain, että minä en niitä ansaitse. Vartuin pienessä, lähes kyläkoulumaisessa luokassa, jota piteli kourassaan silloin jättiläismäiseltä tuntuva pikkutyttö, joka omasi kivikovan sydämen ja erityisen mieltymyksen julmaan valtapeliin. Jonkun piti lunastaa paikka hänen pinonsa pohjimmaisena ja parin vuoden ajan se olin minä. Myöhemmin sain tietää, että tytön ja hänen täydellisen isosiskonsa kotielämä ei suinkaan kiiltänyt suljettujen ovien takana. Jokin aika sitten kuulin hänen alkoholisti-isänsä kuolleen. Sisälläni ei liikkunut mikään; en tuntenut edes pienintä myötätuntoa. Kun ihmiseen tehdään lapsena haava, ei sitä osaa antaa anteeksi aikuisenkaan tunnetaidoilla.

Näillä eväillä rakensin siis aikuisuuteni linnoitusta hylkäämistä vastaan. Avoimen sylin taktiikkaani kuului, että keittiööni ja elämääni olivat tervetulleita kaikki, jotka sinne vain vaivaantuivat kiipeämään. Tässä filosofiassa oli myös pimeä puolensa. Kun ihmisellä ei ole oikeastaan minkäänlaista kykyä puolustaa itseään, pääsivät luokseni niin häikäisevät helmet kuin ihmiset, jotka vaativat - enemmän. Olin otollista maaperää niille, jotka tarvitsevat paljon, eivätkä kaihda sitä pyytää. Minä taas sain näistä suhteista tunteen siitä, että minua tarvitaan, olen haluttu ja tervetullut. Se pieni tyttö, joka meni rikki kauan sitten sotilassaaren koulun pihalla, tiesi, ettei kukaan jää jos ei häntä tarvita. Kukaan ei jää vain hänen vuokseen.

Sitten haavat alkoivat kuroutua umpeen ja kasvoin aikuiseksi. Olen käsittänyt, että niin se tapahtuu, tämä aikuisuus. Ei suinkaan silloin, kun vedät päällesi ikäihmisyyden ja teeskentelet tietäväsi mitä teet. Niinkuin useimmat meistä ovat tehneet viimeiset vuosikymmenet, jos nyt ihan rehellisiä ollaan. Vaan silloin kun uskallat katsoa pientä ihmistä sisälläsi ja ottaa sen syliin. Näin elämäntaito-opasta puhuaksemme.

Minulla aikuisuus alkoi oireilla vastenmielisyyden tunteena. Kun joku perui lupauksensa, sen miljoonannen kerran, tai käytti tasan nanosekunnin verran kyselläkseen kuulumisiani ennen kuin vyörytti päälleni oman päivänsä. Aloin hiljalleen irroittautua ihmisistä, joille minä olin ollut kallio, kaiken kestävä lepopaikka. En halunnut olla kiveä, halusin olla ilmaa.

Seuraavina vuosina päästin irti usemmankin kerran, vedin rajoja, välillä kurujakin. Se kuulostaa nyt kamalalta, vieläkin, kun sanon sen ääneen. Uskollisuuden laki on kirjoitettu niin syvälle ydimpäni koodiin, että ystävän hylkääminen tuntuu maanpetokselta. Siltä kuin polttaisi kotinsa. Minulta meni pitkä aika ymmärtää, että elämä ei lopu siihen, kun joku lähtee, eikä minuakaan rangaista lähtemisestä. Muurit eivät sorru, eikä katto romahda.

Silti ystäväerot sattuu, tietenkin. Niistä ei vain ole oikein lupa puhua. Ystävän äkillinen tai vähittäinenkin katoaminen saattaa herättää yhtä vahvoja hylätyksi ja petetyksi tulemisen tunteita kuin parisuhteen loppu. Usein nämä ihmiset ovat olleet pitempään ja syvemmin elämässämme kuin satunnaiset miehet ja naiset, joiden kanssa sänkymme jaamme. On hassua, ettei ystävää saisi siis surra, ettei tärkeän ihmisen katoaminen voisi aiheuttaa sydämen särkymistä.

Rajojen vetäminen ei ole ainoa syy, miksi olen viime vuosina menettänyt tai hävittänyt ystäviä. Olen myös opetellut kertomaan miltä tuntuu, myös silloin kun toinen sanoo tai tekee jotain, joka minua loukkaa, tai joka herättää minussa pelkoa tai surua. Tai pyytämään apua, olemaan heikko, kertomaan, että nyt on se aika jolloin minua pitäisi kantaa. Jotkut eivät ole tätä kestäneet. Jotkut ovat kadonneet minulta, jättämättä sen kummempia selityksiä. Päättäneet vain, etten minä enää ole. Se on sattunut hirvittävän paljon, loukannut suunnattomasti. Saanut minut tuntemaan, etten koskaan olisi ollutkaan – näille ihmisille. Mutta samalla, sitten lopulta, se on tuntunut oikealta ja hyvältä. Siltä miltä tuntuu kun seisoo itsensä takana, kahdella vakaalla jalalla. Ilman, että tekee tilan mukavaksi toiselle omalla kustannuksellaan. Vähitellen olen oppinut, että minä, joka olen ollut monelle se turvallinen ja lämmin, kaiken rakastava ihminen, voin olla sitä myös itselleni. Olla itseni puolella.

Ystävyys on lahja, ja minua on tässä elämässä hemmoteltu yllin kyllin. Mutta sekin, niinkuin kaikki muu, elää aikansa. Joskus se aika on koko elinikä, niinkin tulee minulle jokusen ystävän kanssa käymään. He ovat ihmisiä kenelle minä voin olla rehellinen, kenelle minä olen olemassa kaikilla niillä tavoilla mitä olen. Ja jotka eivät pelästy, eivät katoa. Joille minä en katoa, koskaan. Joskus ystävyyden aika on taas lyhyempi, ohimenevä. Se on silti arvokasta ja hyvää, syvä kunnioituksenosoitus. Sen arvoa ei vähennä ajan ruma loppu, mitkään sanat tai teot eivät voi mitätöidä rakkautta. On ihan ok päästää irti, antaa ja tehdä rauha. Kiittää ja lähteä, antaa toisen mennä.

Ja joskus aika voi alkaa uudestaan, kun olemme taas uusia, molemmat. Joskus, kun olemme aivan erityisen onnekkaita. Kun joku palaa. Ihan vain minun vuokseni.

ps. kuva ei liity aiheeseen siis mitenkään. Muuten kuin että mä olen täällä!