Miltä se tuntuu? Kysyin vuosia sitten
koirani kuoltua. Kun asuntoni puulattioilla kaikui vielä verkkaiset
haamutassut, kun vanhan ja sairaan koiran hellä lämpö hoiti minua.
Ja sitten kun se oli poissa, miltä se tuntuu?
Muistan tämän kysymyksen kun on pakko
avata silmät, ne eivät vain pysy kiinni. Vaikka kuinka haluaisin
nukkua, paeta uneen. Miltä se tuntuu, kun osa sinua kuolee? Pieni
koira, jonka kanssa olimme kaksi. Kahden kuukauden ikäinen alkio,
jolla on jo pienen pienet jalat, pikkuruiset kädet, pavun kokoinen
elämä. Jolla on nimi ja jolle minä olen puhunut. Ja sitten se on
kuollut, kertomatta.
Ja minä olen kantanut kuollutta lasta
sisälläni melkein viikon, noussut bussiin ja mennyt kauppaan. Ja
sitten sieltä rappuja ylös kotiin ja istunut sohvallani. Ja
ajatellut; kuinka ihmeellistä.
Ja nyt istun äitini autossa ja
kirjoitan. Odotettuani kolme tuntia naistenklinikalla pääsyä
lääkärille. Sellaisen seinätaulukon vieressä, johon hoitaja käy
merkitsemässä aina kun vauva syntyy. Poika, 7. ”Niitä on tullut
jo kolme sinä aikana kun olen ollut tässä”, sanoo vastapäätä
istuva, pitkällä raskaana oleva tyttö. Melkein lapsi minun
silmissäni. Ihmiset ihastelevat, minä tuijotan tussinjälkeä,
numeron varjoa. Ohi kävelee kaksi teini-ikäistä tyttöä
ilmoittautumiseen. Ne ovat tulleet aborttiin, sen näkee heti. Niin
nuorena jo sattuu, kyllä minä tunnistan sen. Viereen istuu aivan
uusi vauva äitinsä kanssa. Sen tuhina ja pienet äänet ovat
niinkuin kapeita hohtavia lonkeroita, alkueläimen ääniä. Ne
kaivautuvat sisääni, terävät, tuhoisat reunat silkkisellä
pinnalla. Ja sitten, loputtoman odotuksen jälkeen, kun lääkäri
tutkii vaitonaisena ultran kuvaa, toivon vielä ihan hetken, ihan
hiljaa; mutta verenkiertoa ei löydy. Pieni on väsynyt kesken.
Nyt minä sitten istun äitini Audissa,
Opamox-päissäni, esikaupunkilaisessa pihassa, jonka toisessa
asunnossa asuu reipas nuori pariskunta vastasyntyneen lapsen kanssa.
Taskussa kaksi siistiä, pientä kirjekuorta, joiden tarkoitus on
työntää kuollut alkio, ruskuaispussi, kaikki se turhaksi käynyt
verinen moska ulos minusta. Sillä lailla kuin lahdataan hävinnyt
kuningas. Vuorokausi sitten pohdin salaa itseltäni sitä, missä
pitäisin lastenvaunuja. Että tarvitsisin sellaiset tosi kevyet,
sellaiset ihan pienen vauvan, mutta kuitenkin tarpeeksi tukevat
marraskuun loskaan. Ja huomasin olevani jo tottunut tähän raskaana
olemiseen, ajatukseen siitä, että sisälläni kasvoi ihminen. Että
ei tämä nyt olekaan niin ihmeellisen kummallista, päivät eivät
muuta muotoaan, kuu ei hyppää kuperkeikkaa. Vaikka minun sisällä
kasvaa pieni tyttö. Nimeltään Helmi.
Ja hengitin rauhaa ja ajattelin, nyt
minäkin tiedän miltä se tuntuu, nyt minäkin saan olla niinkuin ne
muut. Minä olen päässyt sisään, minut on hyväksytty. Minusta
tulee äiti.
Terveydenhoitaja selvittää
rauhallisesti kuinka tunnistaa kivun, joka on liian kovaa ja vuodon
joka on liian runsas. Hän käyttää omituista sanavalintaa: kun
kipu on niin kova, ettei voi olla, kun vuoto on niin runsas ettei
pärjää yksin. Minä yritän kuvitella lapsenpalasia
kuukautissiteessä. Ehkä tämä kamala hiljaisuus minussa helpottaa,
jos sattuu oikein paljon. Tämä tällainen raaka turta. Mykkä tieto etten ole enää sama kuin eilen.Vaan sellainen ihminen, jonka sisään on kuoltu. Ja kuitenkin, kahta kuukautta
vähemmän lapseton. Sellainen ihminen, sitten.
Voi Paula....sanaton. ja kuitenkin niin kauniisti kirjoitettu...💕
VastaaPoista