Vähän vähemmän lapseton

Miltä se tuntuu? Kysyin vuosia sitten koirani kuoltua. Kun asuntoni puulattioilla kaikui vielä verkkaiset haamutassut, kun vanhan ja sairaan koiran hellä lämpö hoiti minua. Ja sitten kun se oli poissa, miltä se tuntuu?

Muistan tämän kysymyksen kun on pakko avata silmät, ne eivät vain pysy kiinni. Vaikka kuinka haluaisin nukkua, paeta uneen. Miltä se tuntuu, kun osa sinua kuolee? Pieni koira, jonka kanssa olimme kaksi. Kahden kuukauden ikäinen alkio, jolla on jo pienen pienet jalat, pikkuruiset kädet, pavun kokoinen elämä. Jolla on nimi ja jolle minä olen puhunut. Ja sitten se on kuollut, kertomatta.

Ja minä olen kantanut kuollutta lasta sisälläni melkein viikon, noussut bussiin ja mennyt kauppaan. Ja sitten sieltä rappuja ylös kotiin ja istunut sohvallani. Ja ajatellut; kuinka ihmeellistä.

Ja nyt istun äitini autossa ja kirjoitan. Odotettuani kolme tuntia naistenklinikalla pääsyä lääkärille. Sellaisen seinätaulukon vieressä, johon hoitaja käy merkitsemässä aina kun vauva syntyy. Poika, 7. ”Niitä on tullut jo kolme sinä aikana kun olen ollut tässä”, sanoo vastapäätä istuva, pitkällä raskaana oleva tyttö. Melkein lapsi minun silmissäni. Ihmiset ihastelevat, minä tuijotan tussinjälkeä, numeron varjoa. Ohi kävelee kaksi teini-ikäistä tyttöä ilmoittautumiseen. Ne ovat tulleet aborttiin, sen näkee heti. Niin nuorena jo sattuu, kyllä minä tunnistan sen. Viereen istuu aivan uusi vauva äitinsä kanssa. Sen tuhina ja pienet äänet ovat niinkuin kapeita hohtavia lonkeroita, alkueläimen ääniä. Ne kaivautuvat sisääni, terävät, tuhoisat reunat silkkisellä pinnalla. Ja sitten, loputtoman odotuksen jälkeen, kun lääkäri tutkii vaitonaisena ultran kuvaa, toivon vielä ihan hetken, ihan hiljaa; mutta verenkiertoa ei löydy. Pieni on väsynyt kesken.

Nyt minä sitten istun äitini Audissa, Opamox-päissäni, esikaupunkilaisessa pihassa, jonka toisessa asunnossa asuu reipas nuori pariskunta vastasyntyneen lapsen kanssa. Taskussa kaksi siistiä, pientä kirjekuorta, joiden tarkoitus on työntää kuollut alkio, ruskuaispussi, kaikki se turhaksi käynyt verinen moska ulos minusta. Sillä lailla kuin lahdataan hävinnyt kuningas. Vuorokausi sitten pohdin salaa itseltäni sitä, missä pitäisin lastenvaunuja. Että tarvitsisin sellaiset tosi kevyet, sellaiset ihan pienen vauvan, mutta kuitenkin tarpeeksi tukevat marraskuun loskaan. Ja huomasin olevani jo tottunut tähän raskaana olemiseen, ajatukseen siitä, että sisälläni kasvoi ihminen. Että ei tämä nyt olekaan niin ihmeellisen kummallista, päivät eivät muuta muotoaan, kuu ei hyppää kuperkeikkaa. Vaikka minun sisällä kasvaa pieni tyttö. Nimeltään Helmi.

Ja hengitin rauhaa ja ajattelin, nyt minäkin tiedän miltä se tuntuu, nyt minäkin saan olla niinkuin ne muut. Minä olen päässyt sisään, minut on hyväksytty. Minusta tulee äiti.

Terveydenhoitaja selvittää rauhallisesti kuinka tunnistaa kivun, joka on liian kovaa ja vuodon joka on liian runsas. Hän käyttää omituista sanavalintaa: kun kipu on niin kova, ettei voi olla, kun vuoto on niin runsas ettei pärjää yksin. Minä yritän kuvitella lapsenpalasia kuukautissiteessä. Ehkä tämä kamala hiljaisuus minussa helpottaa, jos sattuu oikein paljon. Tämä tällainen raaka turta. Mykkä tieto etten ole enää sama kuin eilen.Vaan sellainen ihminen, jonka sisään on kuoltu. Ja kuitenkin, kahta kuukautta vähemmän lapseton. Sellainen ihminen, sitten.